Kun maalainen lomailee

Teimme podcastiimme (Landella luistaa) ensimmäisen jakson, johon ajankohtaan liittyen valikoitui teemaksi LOMAILU. Se on aihepiiri, jossa on jyrkin mahdollinen kuilu odotusten ja todellisuuden välillä. Se on eväsleipiä, lähtöstressiä, odotusta ja vapautta. Se on myös taikaa, joka saa koneet hajoamaan kuin ajastettuna.

Olen aikaisemmin käsitellyt blogissa lomailua mm.
- Raportissa hirvittävältä asuntoautoreissulta
- Tarinoissa romanttisilta häämatkoilta 
- Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin ?  
- Kertoessani luontoihmisistä 

En ole varsinaisesti paras lomailija. Yleensä pyrin tekemään maailman valmiiksi ennen lähtöä. Se sisältää esimerkiksi auton täydellisen sisäpesun, petauspatjojen pesun kotiin paluun pehmentämiseksi, monisivuisen opaslehtisen hevostenhoitajille ja itselle jalkojen täyskuorinnan. Näiden suoritusten jälkeen on sanomattakin selvää, että reissuun lähtee uupunut nainen.

Reissusta paluu on minulle täyttä kärsimystä, koska tunnen siinä sopeutumisvaikeutta takaisin omaan elämääni. Kotitalo haisee erilaiselle ja kotikyläkin tuntuu ihan vieraalle. Ahdistaa ja tekisi mieli riidellä. Laukut pidän mielenosoituksellisesti purkamattomana viikkoja tai joskus laiskuuttani kuukausia.

Lomailu on vaikeaa, mutta tärkeää. Kadehdin ihan hirveästi ihmisiä, joilla on oikea, viikkoja pitkä kesäloma. Kadehdin ihmisiä, joilla on lomailuun luonteva suhde. Ihmisiä, jotka eivät pode lomistaan huonoa omatuntoa tai laskeskele ansionmenetyksiä.

Haluaisin löytää luontevan tavan lomailla säännöllisesti, rentoutuen ja ilman, että loma olisi suoritus. Sitä voin alkaa opiskella heti sen jälkeen, kun opin ajamaan sinistä vankkurikärryä taaksekin päin.

Kuuntele Landella luistaa -podcastin jakso 1 Spotifyssa

Kuuntele Landella luistaa -podcastin jakso 1 selaimella Soundcloudissa

Siitä se ajatus sitten lähti..

Viime postauksessa leimasin itseni ja blogini vähän vanhanaikaiseksi ja viittasin nykyaikaisiin menetelmiin, kuten podcasteihin. Kuuntelin keväällä elämäni ensimmäisen podcastin. Siihen mennessä olin ihmetellyt, että mitähän ne mahtaa olla ja kuka niitä kuuntelee. Niin sitä joutuu aina syömään kukkahattunsa ja kääntämään tyylikkäästi kelkkansa, koska nyt me ollaan keksitty, että aletaan tehdä podcastia.

Tässähän kävi niin, että puolihuolimattomasti heitin naapurin emännälle Hannalle, että tämmöinen kevyemmän sisällön podcast maaseudulta tarvittaisiin. Ruvetaanko tekemään? Ei siitä sen enempää. Mutta kun siellä on piileevää hulluutta riittävästi takaraivossa, niin eipä mennyt kauaa, niin tuli viesti, että hei oisko tässä oikeasti ideaa. Ja sitten me innostuttiin.

Kun ei muista pitää turvaväliä, hulluus tarttuu tehokkaasti.

Alettiin puhua ja miettiä, ja sitten meillä oli kevyesti eli kymmenen aiheteemaa valmiina. Sitten me tartutettiin hulluus MTK Pohjois-Suomen toiminnanjohtajaan Tyhtilän Mattiin ja hetkessä oltiin jo täydessä laukassa. Tämä tarttui helpommin kuin korona. Kannattaa pitää suojaväli tai oot podcastissa vieraana ens viikolla.

Lähes jokaisella meillä on joku kosketuspinta maaseutuun, mutta aikojen saatossa ollaan ajauduttu siitä kauemmas. Ja me, jotka täällä asumme, monet telmimme samojen teemojen kanssa, joten on niin ihana kuulla jaettua tuskaa tai jaettua iloa. Omat erityispiirteet täällä on ja niistä on ihana puhua.

Tuleva podcast on työnimellä Landella luistaa. Aiheena tulee olemaan mm. lomailun ihana ristiriitaisuus, sukupolvien yhteiselo: Uhka vai mahdollisuus, parisuhteen hullunkurisuudet, Maaseutuvastauksia for dummies, kaikkea mitä mieleen tulee. Yksin minun ja Hannan kokemukset eivät tule olemaan jutun juoni, vaan te kaikki saatte olla osana tätä juttua.

Antakaa ideoiden lentää ja antakaa niiden paukkua meille. Koska se, joka osaa nauraa itselleen, siltä  ei hupi lopu! 


 Tästä linkistä pääset Youtube-videoon, jossa kerromme ideasta 

Terveisiä Heinijärveltä!

Eilen tuli vain yhtäkkiä tunne, että kirjaudunpa pitkästä aikaa bloggeriin ja katson miltä siellä näyttää. Sitten alkoi taas tarinat jotenkin syntyä itsestään ja yhtäkkiä mulla olisikin useampi postaus julkaistavana. Blogin kirjoittaminenhan ei varmaan ole enää edes mitenkään ajankohtaista tai muodikasta. Mihin näitä nykyään edes kuuluisi julkaista?  Tänä päivänä pitäisi varmaankin tehdä podcastia (piti googlettaa miten se kirjoitetaan..) tai vähintään tubettaa, ja mielellään tekisin niitäkin, jos joku atk-jannu hoitaisi kaiken tekniikan ja minä saisin tuottaa sisältöä. Koska jannuja ei ole olemassakaan, on tyytyminen mummokansan metodeihin. Joku varmaan vielä kuitenkin lukee, ainakin toivottavasti, koska luettu teksti on, kuin voiteluainetta aivoille: Suoraan kasiysikymppistä aivolohkoihin.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen 2014 ja löysin lukijani ihanan nopeasti. Rakastin kirjoittamista ja se tuli luonnostaan. Se ei oikeastaan ole muuttunut, vaikkakin pikkulapsiaika surkastutti mun aivan kaiken luovuuden. Ei ollut aikaa ajatella, ei pysähtyä, niin ei aivot silloin tuota mitään "ylimääräistä". Tiesin kuitenkin, että luovuus palaa ennalleen sitten, kun helpottaa.

Se, mikä rassaa eniten, on tämä somemaailma kokonaisuudessaan. En yhtään jaksaisi olla joka kanavassa kiinnostava tai edukseni. Optimoida näkyvyyttä. Opetella algoritmeja. Koen, että tämä perinteinen tapa tuottaa tekstiä ei oikein löydä helposti osaansa tässä kuviin keskittyvässä pintaliihottamisessa. Sellainen ihan tavallinen, arkinen aitous ei välttämättä löydä kanavaansa. Mitään muutakaan en tosin osaa, enkä halua tarjota. Somemaailma on tällä hetkellä liiketoimintaa, jossa tavalliset ihmiset yrittävät sompailla ammattilaisten joukossa, ja lopputulos on kaupallinen hämmennys.

Oon kevään tehnyt kovasti hommia opetellen uutta kaikissa maatilan töissä. Lapset aloittivat päiväkodissa (olis kannattanut aloittaa jo ajat sitten) ja se toi mukanaan uuden arjen. Kylvöt oli kyllä työläine riistapeltoineen aika kova rypistys, mutta selvittiin. Toivon, että löytäisin nyt tähän maatalousyrittäjän hommaan sellaisen tunteen, että tämä vois oikeasti olla mun juttu, eikä jotain, jonka kanssa tuun toimeen.

Somettamisesta tai blogista tuskin otan stressiä jatkossakaan. Kirjoitan, kun kirjoituttaa. Laitan kuvia, jos tulee hyviä, ilman filtereitä. Oon iloinen, kun kuljet matkassa ja annat elonmerkkejä itsestäsi. Että täällä me ollaan, tavalliset ihmiset, arjen keskellä.

Synttärit blogissa: 4 vuotta täyteen!

Aloitin blogin neljä vuotta sitten, aivan törkeän innostuneena ja varmana kyvyistäni, kuten myös täysin epätietoisena siitä, kuinka paljon aikaa vie
a) pieni lapsi
b) toinen pieni lapsi pienellä ikäerolla
c) blogin kirjoittaminen

Alku oli räjähdyksenomainen. Kirjoitukseni maaseudun puolisoille veti blogiin yli 100 000 kävijää ensimmäisenä vuotena.

 Sen lisäksi suurta kävijämäärää on kosiskellut  maaseudunlajikuvaukset, ja hieman yllättävinäkin lukijamagneetteina olivat listaukseni parhaimmista ja huonoimmista Tupperware-ostoksista ja traumaattinen tarinani asuntoautoilusta.

Sitten blogissa elettiin enemmän tai vähemmän hiljaiseloa. Muutaman vuoden ajan aivoissani ei vain ollut havaittavissa toimintaa, kuin vain liittyen siihen, että sain pidettyä elossa kaksi pientä lasta. Niitä aikoja en haikaile kaipauksella, mutta pelkään, että joskus vielä aika kultaa muistot. Onneksi voin silloin lukea vanhoja päiväkirjamerkintöjä kuten:

" Tämä elämä on kyllä kiireistä. Ei ehdi ajatellakaan. Tuntuu hullulta muiden elämä, jossa lomaillaan, käydään salilla, katsotaan leffoja jne."
"Anni oli vähän kiukkuinen ja tippui pöydältä taas."

Hiljaiselo ei tietenkään tee blogille kauhean hyvää. Sittemmin kävijämäärät ovat tasaantuneet ja nykyään blogissa vierailee muutama tuhat kävijää kuukaudessa. Instagramin puolella olen aktiivisempi, Facebook on jäänyt hieman taustalle.


Blogin tulevat ajat eivät ole järjestelmällisesti suunniteltuja, kuten ei moni muukaan asia elämässäni. Toki tekstejä alkaa taas tulla päästäni ulos. Toisaalta houkuttaisi uudistaa kaikki isolla kädellä. Tässä vuosien varrella on selkiytynyt se, että toivoisin tästä kirjoittamisesta itselleni myös ammattia. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun sanon sen ääneen.

Kannusta amatööribloggaajaa estoitta

Blogin kirjoittaminen on välillä hulvatonta ja välillä ihan paskaa. Mukavaa se on silloin, kun teksti tunkee päästä kuin talitintti syksyllä välikatolle. Silloin kun joku todistettavasti on lukenutkin blogiasi, koska harva tätä kuitenkaan ihan itselleen tekee. Silloin kun joku sanoo saaneensa sinulta hyvän vinkin tai vaihtoehtoisesti nauraneensa lantionpohja pettäen.

Paskaa se on silloin, kun aiheita olisi mielessä, mutta ei ehdi keskittyä postauksen lopulliseen työstämiseen. On kuitenkin aika pitkä taival ideasta valmiiksi postaukseksi, jossa on järkevästi rakenneltu teksti ja aihetta edes hatarasti tukevat kuvat. Paskaa se on silloinkin, kun kuvittelee kirjoittaneensa jotakin mielenkiintoista, mutta kukaan ei juurikaan reagoi tuotokseesi ja tajuat sen erinomaisuuden olevan hieman harhaista. Paskassa tarpomista on myös se, että nykymaailmassa täytyisi olla joka tuutissa, jotta olet olemassa. Samalla kun pitäisi keittää riisipuuroa keittiössä, pitäisi postata Instagramiin jotakin upeaa, joka on vain hatarasti totta.

Ja sitten se ehkä vaikein. Et ole mitään, jos sulla ei ole 10 000 Instagram-seuraajaa ja viittä stalkkeria ja blogilla tuhansia lukijoita, jotka aktiivisesti kommentoivat, jakavat ja rummuttavat erinomaisuuttasi. Kun äitikään ei ole lukenut uusimpia postauksiasi, saati sitten puolet Suomen kansasta.

Kriiseilen myös sen kanssa, että kuinka kiinnostavaksi omat ajatukset voi luokitella. Kun loppujen lopuksihan tässä jaetaan enimmäkseen omia ajatuksia, niin kyllä kieltämättä välillä tuntuu, että tämä soopa EI VOI kiinnostaa ihan ketään. Kynnys painaa julkaise-nappia on välillä erittäin konkreettinen.

Koska marginaalisen aihepiirin  amatööriblogin kirjoittajalle ei ilmaannu ilmaislahjoja, palkintoehdokkuuksia ja kutsuja VIP-juhliin, heidän kannustamisensa on meidän tavallisten lukijoiden harteilla. Paras palkinto on, kun annat palautetta, kommentoit, kerrot, että luit, elät mukana ja olet olemassa. Se palaute on polttoainetta yksinäisen kirjoittajan aivoille, se rohkaisu saa julkaisemaan tekstejä, jotka melkein hävettääkin. Juuri kun ajattelit, että miksi minä tätä sontaa tänne kirjoitan, varmasti sukulaiset saa hävetä, niin joku sanoo kaupan kassalla, että oli nauranut ääneen ja huutanut aviomiehenkin lukemaan.

Perästä kuuluu <3

Romanttisia häämatkoja

Maaseutu ja romantiikka liittyvät vahvasti yhteen. Kuulin erään viljelijäpariskunnan häämatkasta, joka pari-kolme vuosikymmentä sitten oli suuntautunut Viron maaseudulle. Tuore morsian oli huussissa istuessaan vaistonnut jotakin outoa takapuolensa läheisyydessä. Navetan päähän kyhätyssä toiletissa, takapuolta oli nuuhkuttanut lehmä. Siinä vaiheessa sulhanen tiesi tehneensä elämänmittaisen, hyvän valinnan, kun morsian oli eväänsä väräyttämättä toimittanut asiansa loppuun lehmäseuralaisen seuratessa tilannetta alaviistosta.  

Lähipiirissäni erään pariskunnan häämatka sujui syksyisissä tunnelmissa, kun elokuisten häiden jälkeen häämatka vietettiin niin, että poikkeuksellisen sateisesta syksystä johtuen sulhanen pui märissä olosuhteissa ja morsian odotti traktorin kanssa pellon reunalla, että sulhasen vilkuttaessa valoja, lähti vetämään puimuria irti. Samainen rouva sai kaksikymmentävuotishääpäivälahjaksi mattotelineen.

Itse vein poikaystävän ensitreffeillä irroittamaan pannuhuoneen syöttölaitteeseen tullutta hakejumia. Siinä savunhajussa kangella haketta irroitellessa varmaan deittikumppanille valkeni aika kattavasti kokonaiskuva minkälainen elämänkumppani olisi tarjolla. Alkukankeus oli kerralla kangettu irti, kirjaimellisesti. 

Treffejäkin on maaseudulla tarjolla monen tyyppisiä. Ei ole ollenkaan epätavallista, että treffeillä mennään esimerkiksi katselemaan rankakasoja. Tämä rankakasojen katselu ei ole mikään kiertoilmaisu millekään muulle toiminnalle, vaan ihan juuri sitä itseään: Rankakasojen katselua. Muita potentiaalisia ideoita voisivat olla esim. romuliikkeessä käynti (katoava kansanperinne), koneliikkeiden pihojen kiertoajelu tai valvatintarkkailuretki. Treffien päätteeksi voidaan vaikka käydä kahvilla, anoppilassa. 

Joulukalenteri: Luukku 21

21.12.2015

Oi kuusipuu! 

Suomalaiset haalaavat tänäkin jouluna 1,5 miljoonaa joulukuusta pirtteihinsä. Pääasiassa nämä ovat kotimaista tuontantoa tai omasta metsästä haettua, mutta noin 150 000 kuusta tuodaan ulkomailta tänne metsätuotteiden landiaan. Että omastakin ois mistä ottaa, mutta kotimaisuusaste ei paina eniten joka jäbän vaakakupissa. 

Veikkaan, että viikonloppuna moni uurasti kuusenhaun parissa. Haettiin kuusi sitten kaupan pihasta tai metsästä, niin oma urakkansa se on joka tapauksessa. Oma kuusemme odottaa vielä metsässä, mutta ollaan perinteisesti haettu se 22.-23.päivä. Minusta se on juuri oikea ajoitus. Ei liian aikaisin, muttei sitä prosessia kyllä aatollekaan halua. Joulukuusi oli jo lapsuudessa mulle se the tärkein juttu. Niin taitaa olla vieläkin.

Vaikka joskus kaiholla kaupan pihassa katselenkin valmiita kuusirivistöjä, perinteisesti kuusi täällä maaseudulla haetaan omasta metsästä. Kuten Saara tuolla aiemmin kommentoikin, vaatimustaso kuusta kohtaan vain laskee, kun seurueessa on mukana noin 15 kiloinen muksu, jonka on välttämätöntä olla mukana, mutta häntä joudutaan kantamaan metsässä. Siinä alkaa vähän kierompikin ja harvempikin karahka kelvata, kunhan on tien laidassa. 

Kuusi saatetaan katsella valmiiksi jo vuoden mittaan, mutta joskus varas saattaa iskeä ennen, kuin itse ehditään poimimaan se talteen. Noo, sitten etsitään uusi. Onhan noita. 

Oon vähän huolissani kuusiperinteen hiipumisesta, kun yhä useammalla nuoremman sukupolven edustajalla alkaa olla muovikuusi. Usein syynä on allergia. Sitten on vain laiskoja jouluihmisiä, kuten eräs nimeltämainitsematon sukulaiseni, joka korvaa kuusen kuvassa olevalla pahvihärpäkkeellä. Hän pyysi mua tuomaan kyseisen "kuusen" Ikeasta, mutta hyllyn edessä pähkäilin, että voiko joku oikeasti haluta ko. esineen kotiinsa. Tarkistussoitto kuitenkin vahvisti, että näin hän halusi, joten toin kiltisti kuusen mukanani. Eipähän ainakaan varise. 

Kyllä tässä joulutunnelma viriää, kun tätä katsoo

Haluan vielä suositella lämpimästi kännykkään ladattavaa Metsäselain-sovellusta. Siihen kun kirjautuu omalla metsäsuunnitelmallaan, niin se näyttää omat metsät, niiden tarvittavat toimenpiteet ja sovelluksella pystyy paikantamaan itsensä. Tämän apuvälineen avulla pystyy siis lähettämään kaupunkilaissukulaiset hakemaan kuusta ilman, että on itse heitä ohjeistamassa. Se testattiin tänään.

Tekniikan avulla reissusta selvinnyt kaupunkilaissukulainen ja saha, jonka varmasti unohti palauttaa takaisin paikalleen.

Joulukalenteri: Luukku 18

18.12.2015

Blogivieraana Kati Lakso

Rumpujen päristessä ilmoitan täten, että vieraanani tänään on lypsykarjatilan emäntä Kati Lakso. Hänen bloginsa Elämää lypsykarjan kanssa kuuluu peruslukemistooni. Suorasanainen Kati laukoo asiat päin pläsiä ja raottaa meille elämää eläinten ehdoilla. Vieraskolumnissaan Kati kertoo joulun vietosta lehmien määrätessä tonttuleikin tahdin.

 

Laksonperän tonttuparaati

Jouolu tulee jollottelee, Laksonperän lypsykarjatilallekkin. Joka vuosi, samaan aikaan. Joskus melekeen toivoos, että se jäis tänä vuonna välistä, aiheuttaas vähemmän vaivaa ja päänvaivaa. 

Lehemällisen elämähän se ny ei sinänsä vaikuta juuri mitenkää, tavalliset hommat teherähän, niinkun niinä kaikkina muinakin vuoren päivinä, oli arki tai pyhä. Kello pirajaa aatto aamunakin, silloon jopa viä vähä ennemmin, kun tavallisena aamuna. Kiirettä pitää, asiat on suunniteltu (muka) jo etukätehen, että minä silloon teherähän tai ollahan tekemättä.

Ja arvaakkaa meneekö ne yleensä sillälailla? Yhtenäki jouluna tulin aijoos navetalta, olin kerranki ollu reipas ja tulin jo kohta seittemän jäläkihin. Olin oikeen ylypiä ittestäni. Kunnes sain uluko-oven aiku, niin vastas oli oksennusta valuva lapsi.

Siinä sitte mietiit koko joulun uurestansa, tarttit lapsenammaa ja muuta, ku kantturat sua orotti ehtoollaki, olis teillä tuvas sitte kinkku palanu pohojahan tai ei.

Tänäki jouluna on 23 päivä Help Mellä poikimapäivä, siinähän sitä sitte valavotahan poikimista vaikka pukki jakaas justihin lahajoja ja tontut laulaas kuoros. Voitaas isännän kans oikiastansa pukia hiippalakit päähän ja laittaa kuumaa glökiä termarihin ja mennä istumahan poikimakarsinan pahanoolle lehemän seuraksi.

Mitä jos veis sinne kuusen ja koristeetki ja sanoos sukulaasille, että tämä joulu vietetähän meirän laros syntymän ihimeen äärellä, että palattaas kok juhulan alaku lähteelle? Verettääs haalarit niskahan ja jaettaas lahajat sielä?

Tairan ruvetakki kauppaahan kiinnostunehille juolua maalla, herätähän ennen sian pieremää, juorahan aamulla pannullinen kaffia, että päästähän navettahan asti ja navettafiiliksihin. Tehtääs tukka putkella työtä, että kerittääs päivän pakollisihin vieraaluuhin ja ruokaaluuhin, mitä vanhemmat vähältä niinku orottaa. Ja sitte taas hiki ottalta noruen tekehen ehtoo askarehia, että kerkiät kattomahan lapsen ilua joulupukista ja lahajoosta (varsinki niistä). Tosin tänä vuonna toivomme, että joku muu ostaa ne, kiitos vain suomen maatalousvirasto, meillä on silloon tili tyhyjä. 

Mutta Suomalaasehen jouluhun kuuluu Suomalaanen Joulukinkku, iliman aattoaamun kinkun hajua ei oo joulua ollenkaa.

http://laksonmaatila.blogspot.fi/

Dimex-arvonnan voittaja: Naisten työvaatesetti

Aamulla heräsin intopinkeänä, koska pääsin suorittamaan blogin ensimmäistä arvontaa. Tässä taloudessa se suoritetaan perinteisesti lapputekniikalla, eikä millään tuhannen arvontasovelluksella tai muulla mahdollisesti epäluotettavalla menetelmällä. Eihän lottovoittajaakaan valita millään ohjelmalla!

Leikkasin lippulappuset valmiiksi ja niiden määrä oli sen verran yllätys, että astiankin jouduin vaihtamaan isommaksi. Jokainen kommentti tuli vielä uudelleen luetuksi ja sitten arvottiin. Aamukahvit saivat juhlavaa tunnelmaa tästä uudesta ohjelmanumerosta. Voittajalapun nosti aamukahvin lomassa, ennen hakettamaan lähtöä, Kalle. Virallinen valvoja istui vieressä, ja ihmetteli, että mitä tässä nyt arvotaan.


Ja VOITTAJA ON: Marianne J. Paljon Onnea! Sinuun on otettu yhteyttä. 



Naisten työvaatteista postasin Luukussa 3, jonka pääset lukemaan tästä.

Blogissani ehdit tänään osallistua kahteen arvontaan: IKH:n lahjakortin ja Dimexin lastentyöasun arvontoihin. Onnea matkaan!

http://viranomaisenvalvoma.blogspot.fi/2015/12/joulukalenteri-luukku-15-arvonta.html

http://viranomaisenvalvoma.blogspot.fi/2015/12/joulukalenteri-luukku-10-arvonta.html

Joulukalenteri: Luukku 17

17.12.2015 Päivän Fingerpori 

Joulukalenteri: Luukku 7

7.12.2015

Tapahtui eräänä jouluna

Siitäkin huolimatta, että valmistaudun jouluun lokakuusta saakka, joka vuosi kapsahdan johonkin huolimattomuusvirheeseen. Viime jouluna se oli kinkkupussi. Ei nimittäin riitä, että omistaa sen seitsemää sorttia paistopussia: Isoa paistopussia, paistopussia, ja kinkkupussia. Täytyy nimittäin ostaa kaupasta ISOJA KINKKUPUSSEJA. Yritimme survoa kinkkua joka ikiseen versioon siinä onnistumatta. Hetken aikaa paniikki hengitti takaraivossa; onhan yksi perheenjäsenistämme listannut kinkun ainoaksi asiaksi, jota odottaa joulussa, joten sen suhteen on onnistumispaineita. Kun pikainen naapuriaputiedustelu ei tuottanut pussimaista tulosta, neuvokas perheenjäsen googletti asiaa niin kauan, että opimme korvaamaan kinkkupussin foliolla. Kinkku onnistui ja joulu oli pelastettu.

Kauppalistaa tehdessä mantelit putoaa aina listalta, koska "niitä on lukuisia pusseja varastossa". Tarkempi tutkiskelu kuitekin osoitti, että ne olivat vuosikertaa Parasta ennen 2009. Ei se kumma sitten olekaan, että maistuvat vähän lastulevyltä. Noo, elämä on riskejä täynnä. Puurolautaseltaan mantelin löytäneen kannattaakin käyttää ainokainen toiveensa siihen, ettei saisi ripulia.

Yksi suurimmista jouluvirheistäni tapahtui muutama vuosi sitten, kun syyllistyin kuusivarkauteen. Käytännössä en aivan tiennyt, että kenen puolella tässä ollaan sahan kanssa liikenteessä, ja kuusi oli sopivasti tien laidassa. Sinällään varkaus ei olisi varmasti haitannut ko. metsänomistajaa (kuka se nyt olikin muutamasta tutusta herrasmiehestä), mutta siitäkin huolimatta tunsin koko joulun ajan painostavaa syyllisyyttä. Umpirehellisen ihmisen ei siis kannata liikkua "ei kenenkään maalla" joulukuusta hakiessaan, koska syyllistyminen voi tapahtua niinkin pienestä. Muut yrittivät lohduttaa, että olin tehnyt metsänhoidollisen palveluksen ko. kuusen omistajalle, kun olin kaatanut noin epämuodostuneen yksilön, mutta ei se paljon lohduttanut. Varas kerran, varas aina. Nyt olen digitalisoinut kuusenhaun eli ladannut kännykkään sovelluksen, jolla pystyn paikantamaan itseni omille kuusiapajille.

Elämä ja tilanpito järjestykseen jouluksi

Järjestyksentunne, hetkellinen elämänhallinta: Sen tyydytyksen olen saanut uurastamalla eilisen päivän aamusta iltaan pysähtymättä. Sain jonkun käsittämättöän flow:n, jonka seurauksena olen rakentanut Rooman päivässä, eli siivonnut työhuoneen laatikoita myöden: Käynyt läpi yksitellen joka ikisen irtolippulappusen. Hävittänyt turhat ja järjestänyt tarpeelliset. Käynyt läpi jokaikisen mainoksen kulmaan rustatun muistiinpanon ja käsitellyt ne pois päiväjärjestyksestä. Järjestänyt kuitit taas valmiiksi kirjanpitäjälle ja penkonut laatikoista kaiken tarpeettoman mm. ikivanhat tulostimen mustepatruunat, joiden isäntätulostin on jo siirtynyt ajasta iäisyyteen.

Siis yksinkertaisesti järjestänyt, raivannut ja nauttinut. Lopputulos on MIELETÖN!

Se on ihanaa, kun asioita saa järjestykseen. Samalla tosin olen kauhistellut sitä, missä epäjärjestyksessä asiat ovat olleet. Monet paperinyssäkät olivat ajalta tilanpidon aloittamisesta. Jollakin sisulla niitä papereita olen pyöritellyt, tajuamatta yhtään mitä ne on ja vielä vähemmän miksi. Toivon kyllä, ettei kukaan muu joutuisi lähtemään tilanpitoon yhtä pystymetsästä, yhtä huojuvin tiedoin. Se on niin iso prosessi, että siinä soisi olla enemmän varmuutta mukana, kuin itsellä näyttää olleen.

Lisäksi ajattelin sitä paperimäärää pyörittäessä, että kyllä kaikesta näki myös, että on ollut todella kiire. Silloin oli maatilan rinnalla vielä jauhohässäkkä eli viljatuotteiden myynti, joka lisää paperityön määrän varmaan nelinkertaiseksi. Siinä on kiireessä selkeästi tehty huolimattomuusvirheitä, kirpaisee myöntää.

Onneksi tieto lisääntyy hiljalleen. Vaikken vieläkään voi paukutella henkseleitä, että kyllä on paperihommat vimpan päälle kondiksessa, mutta kyllä pikkuhiljaa alkaa kokonaiskuva sentään hahmottua. Paljosta on kiittäminen maatalouden tuntevaa kirjanpitäjä-veroneuvojaa, joka suorasanaisesti kertoo faktat tiskiin. Ja mikä tärkeintä, käy sen asian perinpohjin läpi sun kanssa. Kuittien kirjaaminen ja kakkoslomakkeen täyttö on siinä se raaka työ, antoisinta on ollut siinä käydä ne asiat kokonaisuudessa läpi ja tehdä suunnitelmat. Jokainenhan pystyy itsekin niitä katsomaan ja pohtimaan, mutta on siellä kyllä sellaista tietotaitoa takana, ja joka tulee kuin apteekin hyllyltä, että ei sitä ammattimaisuutta ihan hetkessä itsekseen opiskele.

Viljelyneuvoja on ollut kans majakka reitillä. Aika itsenäisesti niitä asioita tulee mietittyä, mutta hyvä neuvoja on siellä valona, kuin majakka, että ei tarvitse yksinään soutaa. Tarvittaessa huolehtii, ettei airot unohdu.

Mistä se tietotaito sitten lisääntyy? No, ensimmäiseksi tärkein on varmasti lukea Maaseudun Tulevaisuudesta nimenomaan ne puisevat jutut, joiden yli tekisi mieli loikata, kuin pupujussi rekan valoihin. Tavata niitä niin kauan, että luettu on ymmärretty. Lukee ensin ne, ja sitten vasta Kotivinkin joulunumeron ja Aku Ankan. Monissa muissakin julkaisuissa on tarpeellisia artikkeleja. Nyt luin vasta esimerkiksi OP:n Kultajyvää ja ajattelin, että onpa hyvä, että tulin tämänkin lukeneeksi. Tuki-infot ja muut kinkerit on kyllä kannattanut kans koluta. Ja kirjata muistiinpanot omaan kirjaan, mistä voi sitten tarvittaessa tarkistaa, kun kaikki kuultu on muuttunut päänsisäiseksi puuroksi jo ennen kotipostilaatikolle saapumista.

Tähän tahtiin kun järjestelen jouluun saakka joka päivä, niin alkaa hommat olla hallinnassa vähän paremmalla onnella. Moni ihmettelee, että miks otan joulusiivouksesta tämmöisen kokonaisvaltaisen urakan, kun riittäisi keskilattian siivous ja tolun pirskottelu oven pieliin, mutta ei siinä ole oikeastaan edes joulusta kyse, vaan oman elämän välitilinpäätöksestä. 

Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla hätäännyt

Kuten jo aiemmin kerroin, urani metsänomistajana ei ole lähtenyt liikkeelle aivan sulavimmin ottein. Kertauksen vuoksi tekstini "Fak, olen metsäomistaja" löytyy tästä.

Edellisen postauksen innoittamana olen nyt tarttunut ns. härkää sarvista. Olen teettänyt metsäsuunnitelman. Suunnitelma on aivan hyvä, jos siitä ymmärtää hitusenkin. Jos ei ymmärrä, suunnitelma on kaunis kansio toimiston hyllyssä.

Tänään sain taas aiheeseen liittyvää postia ja jouduin tsemppaamaan itseäni ennen kuin sain aikaiseksi alkaa perehtyä sisältöön: "Kyllä sää osaat, ethän sää tyhmä ole. Ei tämä ole vaikeaa! ". Tsempin ansiosta tavasin sujuvasti saatesanat, mutta leimausselosteen kohdalla ei ollut enää kehumista. 

Tässä on teille esimerkiksi ote taulukon aiheista tästä salakielellä kirjoitetusta lipareesta:

"Loh Kuvio H-tapa Ala ha Mät Kut Kot Mäk Kuk Kok Mut Muk Enp Yht". Että mitä?! Helpommin tulkitsen teini-ikäisten WhatsApp-viestejä. 

Mitä hakataan, mikä jätetään, uudistaminen, ojitus, talvikorjuukohde, perkaus, ennakkoraivaus, istutus ja kemera-tuki jne.. Tässähän tulee sitä enemmän opiskeltavaa, mitä enemmän aiheeseen perehtyy. Tee siinä sitten viisaita päätöksiä. Huonolla päätöksellä et menetä, kuin rahaa. 

Metsäsaralla siis sujuu yhtä sujuvasti, kuin koppakuoriaisella taivutus siltaan.

Näyttää hyvältä hyllyssä.

 

Muuta aiheeseen liittyvää:

Vuoden odotetuin lomareissu + asuntoautoilu = Ei hyvä

Takana on vuoden kohokohta, odotuksilla pumpattu kesälomareissu, jonka eräs mielenhäiriöinen ihminen halusi järjestää asuntoautoilemalla. Koko kesän ihastelin karavaanareita kateellisena, kuinka he vapaina ajelivat minne tahtoivat, ilman huolia ja murheita. Se oli virhe nro 1. Karavaanareilla niitä murheita vasta onkin. "Mahtuuko leirintäalueelle?" "Miten tämän jääkaapin nyt saa toimimaan?" "Ai, ei mitenkään. Voiko vuorokauden lämpimässä säilytettyjä elintarvikkeita syödä?" ja "Kuinkahan kauan leirintäalueen umpihomeisessa saunassa voi saunoa ilman hengitystieoireita?", näin muutaman ongelman mainitakseni.

Koska lomailu on tässä perheessä harvinaista herkkua, luonnollisesti odotukset olivat aika korkealla. Se on ainainen virhe nro 2. Loma voi onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että sinne lähtee vähän vastahakoisesti, "kun tuo toinen nyt sitä taas vaatii". Kotiuduttuamme olemme purkaneet tätä selvitytymistaistelua kaikille läheisillemme ja tuttavillemme, kuten kaikki vakavasta kriisistä selvinneet tekevät. Nykyään asuntoauton nähdessäni saan inhon väristyksiä.

Ei löydy minusta raajaa, jota en olisi lyönyt kipeästi törmätessäni johonkin asuntoauton ahtaudessa. Lisäksi ne kotterot on sisustettu pahvista, joten eivät sovellu tämmöisen riuskan maalaisen käsiteltäviksi. Mikä tahansa osa voi jäädä käteen koska vain! Öisin saat taistella lämmityslaitteen kanssa, päivisin jääkaapin, ja isännän, kanssa.

Kauhun näyttämö

Kun kiipeät yöllä alas sieltä natisevalta hattuhyllyltä koko auton heiluessa ja yrität päästä vessaan herättämättä koko muuta leirintäaluetta, tunnet itsesi kaksisataa kiloiseksi elefantiksi pahvilaatikossa.

Asuntoautoilussa on se hyvä puoli, että kun palaat kotiin, kaikki tuntuu helpolta ja kätevältä. Ja tilavalta. Nyt ei tarvikaan odottaa seuraavaa lomaa kuin vuosi. Ja se ei varmasti ole asuntoautossa. Tämä olkoon varoituksen sana kaikille teille, jotka olette miettineet, että asuntoautoilu vois olla kätevää ja mukavaa. Ei, se on lomareissuksi naamioitu avovankila.

Muuta aiheeseen liittyvää: 

Maatalous on huonosti kannattava perinneleikki

Maatalouden ahdinkoa on pursunnut monessa mediassa viime päivinä. Tosin osa medioista on takuulla tuttuun tapaan hissukseen, kuin kusi sukassa, mutta ilman niitäkin sana on kiirinyt. Aiheeseen liittyviin juttuihin on ollut helppo samaistua. Onhan meilläkin se tilanne, että tilaa kehitetään kyllä, mutta molempien hankkiessa tulonsa tilan ulkopuolelta. Ts. harrastetaan maataloutta niska limassa kannattavuuden äärirajoilla, perinteisiä arvoja uhkuen. 

Tässä pari linkkiä samaistusta aiheuttaneisiin artikkelintynkiin
Viljelijät pelkäävät konkurssiaaltoa
Ellei maatalous kannata, kuinka käy ruuantuotannon?

Tilan pitoa aloitellessa moni totesi minulle, että olen hurjan rohkea. Rivien välistä luin, että rohkea ja hullu ovat synonyymejä. Koko ajan olen hokenut, kuin mantraa, että "Uskon maatalouteen ja suomalaiseen ruuantuotantoon!". Mantra alkaa olla käytössä kulunut ja niin vanhaa sesonkia, kuten Carpe Diem ja Elämä on. 

Tilakauppoja tehdessä asianajajakin totesi, että nämä maatalouden sukupolvenvaihdokset on aina ihan oma tarinansa, koska tällä rahalla voisi saada hyvin toimivan yrityksen, mutta saa huonosti toimivan. Ja lisäsi, että olen kyllä rohkea. Eli hullu. 

Sen jälkeen on tehty kaikki mahdolliset kehitystoimenpiteet, jotka on järkeväksi nähty. Tämän vuoden kriisiä kukaan ei osannut ennustaa. "Joko teillä kohta puidaan?" kuulostaa yhtä realistiselta, kuin Tuomas Enbuske maatalousnäyttelyssä. Ei, ei puida. Liekkö ollenkaan.

Takana on kuitenkin edeltävien sukupolvien työtä, perinteitä ja sellaisia arvoja, joille on vaikea laittaa hintaa. Jotenkin vaan päätetään pärjätä. Siihen kait monen tilan toiminta perustuu: Pakkoon pärjätä. Se luo liian paksun selkänahan, josta riittää monelle revittävää. 

Suomalaista kauraa pellolla, mittaamattoman arvokasta vain viljelijälle itselleen.

Pennin venytystä

Tänään tuli taas virheellinen lasku. Sain sopivasti viikonloppuun buustia pikkuraivosta, kun tätä sopimusasiaa selvittelin pää hiessä. Tuli siinä vaan mieleen, että tämä on aika tavanomainen tilanne, että asiat ei mene sovitun mukaisesti ja laskuja joutuu oikomaan. Ja mietin asiaa pidemmälle, että onpa onni, että jaksan asioitani ajaa, kuin Ally McBeal konsanaan, koska kaikki eivät enää jaksa. 

Nimittäin jossain vaiheessa iskee lamaannus. Esimerkiksi rahat ovat vähänä, ettei jaksa niihin laskuihin niin tarkasti perehtyä, vaan maksaa kiltisti kaiken, minkä suinkin kykenee. Sellaisella ihmisellä on oikeastaan asiat todella hyvin, joka jaksaa kuunnella kolme varttia puhelinpalvelun tiluliluliitä ja oikaista asian. Sitten ollaan kusessa, kun on aivan sama. 

Monesti myös ikä tekee tehtävänsä (vaaaanhaaa isäääntääää...), ja asioiden selvittelyyn ei riitä vain motivaatiota. "Kaippa se on sitten oikein", tuumataan ja maksetaan pois. Mutta ei se ole. 

Pelkillä laskutuslisillä saisi tällä laskumäärällä tehtyä ulkomaanmatkan vuodessa. Niiden kanssa saa olla kyllä tarkkana. Jos joka pikkulaskuun läsäytetään 5-10 euron laskutuslisä, niin siinä tekee ison säästön, kun jaksaa ne ruikuttaa pois. Oon joskus tuumannut, että jos ei yhtiöllä ole varaa laskua lähettää, niin maksan sitten käteisellä. 

Aiempina vuosina "ilahduttaneet" puhelinluettelolaskut eli yhteystietojen tarkastusmaksut ovat onneksi jääneet nyt pois, kun osaan haistaa vaaran ajoissa. Ansoja viritellään kyllä edelleen säännöllisesti. 

Maallikkosukulaiset ovat joskus pyöritelleet silmiään, kun tinkaan kaupassa. Mutta niin tämä maailma vaan tuntuu toimivan, että joka nippeliä ja nappeliä täytyy kilpailuttaa, jottei peritä ylihintaa. Olis niin helppo soittaa vain yhteen paikkaan, josta tulis rehdillä hinnalla ostaneeksi, mutta semmoista maailmaa ei taida olla olemassa. Muutamassa paikassa tiedän maksavani myös pallittomuuslisää ja se sieppaa eniten. 

Joskus sitä tuntee itsensä hankalaksi ämmäksi ("ai pelkästään tunnet, etkä ole?"), kun jaksaa käydä periaatteellista keskustelua vaikka kahdesta eurosta. Mutta pakko jaksaa, kun jokaiselle säästetylle pennille on tähänkin mennessä löytynyt ottaja. 

Äitiys on moniottelua

Kun maatalousyrittäjä pissii raskaustestiin kaksi viivaa, alkaa soveltamisen aikakausi. Prosessissa joutuvat venymään muutkin, kuin mahanahka. Tuleva aika on täynnä itsensä ylittämistä, raastavaa epävarmuutta ja jatkuvasti se onnistumisen tunne, että "Me selvittiin kumminkin!".

Kun neuvolassa hieman harmiteltiin, ettei isä pidä isyyslomaa, vanha emäntä lohdutti, ettei nykyneuvola ehkä tunne maatalon isyyttä ja äitiyttä. Vaikka isyys on muuttunut osallistuvampaan suuntaan, maataloissa pakostakin eletään erilailla. Kun lapsi syntyy keskelle sesonkia (kylvöt, puinnit, auraus, rehunteko jne.), on selvää, että isä joutuu venymään omalta osaltaan, ja keskittymään pakollisten töiden hoitamiseen, jolloin isyyteen panostamisesta joutuu tahtomattaan tinkimään.

Päiväunet maistuu hallissakin.

Samalla maatalon naisen rooli on suuri ja itsenäinen. Äiti saa olla isä ja äiti, pappi ja lukkari. Äitiys on moniottelua, jossa maaliviiva ei mahdu vielä horisonttiin. Jalalla sitteriä heiluttaen pystyy hyvin maksamaan laskuja ja tekemään tukihakemuksia. Heikommuutta joutuu tuntemaan siinä, ettei pysty aivan antaumuksella omistautumaan äitiydelle. Vauvauintiin ei joudettu ja neuvolaan rynnätään yleensä tyylikkäästi myöhässä. Ja näiden ryntäilyjen välissä mietin, että pellollakin pitäis olla. 

Maatalon lapsi joutuu useimmiten jo pienenä työmaalle. Turvakaukalon saa onneksi traktoriin kiinni ja siellä on hyvä ottaa päikkärit. Turvallista lapsen rutiinia se kait on ainainen lähteminenkin.. 

Isovanhemmat venyvät myös olemalla lähes ympärivuorokautisessa hoitovalmiudessa, valmiina säntäämään noutamaan muksut hoitoonsa määrittelemättömäksi (poutaiseksi) ajaksi. 

Mutta sen lisäksi, että elämä on parempaa kuin koskaan, viljelijä kohtaa epätavallisen, mutta mukavan mullistuksen. Pirttiviljely on nimittäin ainut viljelymuoto, josta seuraa useaksi kuukaudeksi säännöllinen kuukausitulo.

Muuta aiheeseen liittyvää: 

Maanviljelijä on tosielämän luonnonsuojelija

Olen tullut siihen tulokseen, että kiihkomielisimpienkin luonnonsuojelijoiden kannattaisi harjoittaa muutama vuosi maataloutta, ja sen jälkeen heillä olisi jonkinlainen käsitys luonnosta. Maanviljely on nimittäin tehnyt selväksi sen, että siinä joko muodostat realistisen yhteistyösuhteen luontoon tai voit jättää hyvästit koko hommalle. Koko touhussa selvää on myös, että luonto sanelee säännöt ja maajussi tanssii.

Tämän aamun peltokierroksella kuvattua

Suurin osa tuntemistani maanviljelijöistä on tosielämän luonnonsuojelijoita, vaikkeivat he sitä palestiinahuivilla paljastakaan. Aamuyöstä hipsimme pellolle varovasti varpasillaan "Anteeksi, että häiritsen, mutta mää tästä vähän pyyhkäisisin tällä karhilla. JOS sopii?" Pääsemme näkemään niin hienoja luontonäytöksiä, että kiitämme mielessämme ja pidämme asian omana tietonamme. Syysiltana hirven kanssa mahdumme mainiosti samalle pellolle ja mielessäni toivon, että "Kunpa ensi syksynä treffattais samoissa ystävällisissä merkeissä. Sama aika, sama paikka?" Silti tiedän, että luonto valitsee ensi syksyn treffikumppanini.

Kun työksesi teet yhteistyötä luonnon kanssa, asetelma muistuttaa menoa rehtorinkansliaan. Hattu on parempi olla kourassa. Toisinaan luontoreksi antaa kylmää kyytiä, toisinaan hyväksyntä näkyy onnistumisina. Pulinat pois, sanoo reksi joka tapauksessa. 

Luontokoulutuksen lopputulos on varmaan se, että toisin kuin kaupunkilaisaktivistilla, maanviljelijä-luonnonsuojelijalla on myös vastuu. "Hoida oma roolisi", sanoo luonto. Kun olet kiikun kyydissä, niin tasapainottelet mukana, halusit tai et. Se saattaa tarkoittaa vaikka metsästystä, metsänhoitoa, kärsivän eläimen lopettamista tai oman elintilan puolustamista. 

Pellolla perässä lentää usein lokki ja haukka. Kauppatorilla lapselta jäätelön vievä lokki on kaukana siitä lokista, jonka kanssa aikaani vietän. Minun lokki ei ole kiinnostunut eväsleivistäni. Minä ja lokki tiedämme, että siinä vaiheessa kun ihminen tahtomattaan jakaa lounaansa lokin kanssa, jokin on mennyt pieleen.

Lopetetaan se S-ryhmän vainoaminen

Luin aamulla aika pöyristyneenä maajussien halpuutuskampanjasta, jossa tarkoitus on kerätä Prismoissa ostoskärryt täyteen pilaantumatonta tavaraa ja jättää kärryt sitten kauppaan henkilökunnan purettavaksi.
Linkki Maaseutumedian sivuille, jossa asiasta kerrotaan lisää, löytyy Tästä.

Toki löysin minäkin sisäisen mielensäpahoittajani, kun S-ryhmän ruuan hinnalla irvaileva mainos pärähti telkkarista. Sittemmin raivo on laantunut ja asiaan tullut uusia sävyjä. Ruoan hinnan halpuutus ei varmasti ollut ainoastaan S-ryhmän aikaansaannos, vaan reaktio vallitsevaan tilanteeseen. Se, miksi tuottajahinnat ovat alhaalla, on paljon monisyisempi juttu, jotta taakka voitaisiin sysätä S-ryhmän harteille.

Luin juttua liminkalaisesta leipomosta, jossa kertoivat suurimman osan myyntiä tapahtuvan S-ryhmän toimipisteiden kautta. Itseni mukaan lukien, monelle lähiruoantuottajalle S-ryhmä on merkittävin yhteistyökumppani. Omat kokemukseni ovat kokonaan positiivisia. Ainakin Pohjois-Suomessa Arina on tehnyt kovasti töitä lähiruoan esille saamiseksi. Kynnys kaupan hyllyyn pääsemiseksi ei ole hyvälle tuotteelle korkea.

Mitä hinnoitteluun tulee, niin S-ryhmä toimi siinä esimerkillisesti ainakin omalla kohdallani. Kauppa tinki hieman omasta katteestaan, eikä ylihinnoitellut lähituotetta, kuten harmillisen usein tapahtuu. Epäilen, että äänekkäimmät marmattajat eivät ole koskaan tehneet S-ryhmän kanssa kauppaa tuotteestaan.

Tämä maajussien tämän hetkinen b-luokan älämölö ei edistä kenenkään asiaa. Räväkkyyttä toki olen jo kaivannutkin, mutta nyt se kohdistuu väärin kaupan henkilökuntaan. Tuntuu niinkuin pikkulapset olisivat porukalla menettäneet tikkarin ja nyt sitä Prisman lattialla mahallaan parutaan. 

Zeppelinin Prisman lähiruokahylly oli meidänkin
tuotteiden yksi tärkeimmistä myyntipaikoista.