Päivänvalo on halpa lisäravinne

Yksi suurin syy miksi vaihdoin tradenomin siistit sisätyöt ja säännölliset palkkanauhat maanviljelyyn, oli pakonomainen tarve saada olla ulkona. Mikään tiedostettu toive se ei ollut, koska en ole mikään reippaan ulkoilijan perikuva, vaan enemmän tiedostamaton tunne epäluonnollisesta olotilasta. Työpaikan ikkunasta katsoin ulkoilmaan, kuin monni huonosti hapettuneesta akvaariosta. Ihmistä ei ole luotu sisätiloihin.

Ennen kolmea vielä pärjää ilman lamppua, mutta kohta on säkkipimeää

Saman totesin tänään, kun koko päivän kykimme sisällä ja tunsin itseni niin vetämättömäksi, ettei minua saisi käyntiin jyrkimpäänkään alamäkeen. Marraskuun viimeisinä päivinä tuntuu, että päivän valoisa hetki on ohi yhtä nopeasti, kuin alkaakin. Päivä ehtii hämärtyä uudelleen ennen kuin tämän talon tyttäret pääsevät yökkäristä pidemmälle. Onneksi minulla on tuolla ulkona nuo kaksi nelijalkaista, pysyvästi nälkäistä hevoseläintä, jotka pakottavat pois sisätiloista toimittamaan heille ruokaa ja siivoamaan heidän jätöksiään. Kun olin raahautunut puolikuolleena haalariin ja ulos, koin jälleen herätyksen: Ulkoilma tekee uudeksi ihmiseksi! Virkistyin, ilostuin ja palasin elävienkirjoihin.

Syypää sun pakkoulkoiluun

Maatalossa ihmiseen varmaan tarttuu sellainen ulkoilman tarve, koska lapsuudessakin ajasta suurin osa todennäköisesti vietetään ulkona, joko vapaaehtoisesti tai pikkupakolla. Sen jälkeen sisätiloihin sulkeminen tuntuu rangaistukselta. Huomaan omasta jälkikasvustani, että viihtyvät ulkona välillä niinkin hyvin, että siirtyisin itse oikein mieluusti sisätiloihin. Tällä hetkellä tuntuisi hurjalta ajatella, että olisin tänäänkin ollut töissä jossakin seinien sisällä tämän päivän ainoan lyhyen valoisan hetken. Hulluksihan siinä tulisi.

Varovaisesti virkistää, elonmerkit alkavat palautua

Ulkoilu siis varmaan on tämän päivän luksusta. Päivänvalo on harvojen ja valittujen lisäravinne. Se olkoot tämän ammatin yksi suurimpia plussia, joka jää helposti unholaan, ellei käy säännöllisesti betonibunkkerissa kokeilemassa.

Kotiovi kutsuu

Rehellinen kuntosaliraportti

2. lokakuuta aloitin juhallisesti kuntosali-projektin, josta kirjoitin blogiin otsikolla Ja niin hänen oli aika ryhdistyä. Vannoin kaksi sormea biblian päällä kulkevani punttiksella säännöllisesti joka sunnuntai ja näin jo sieluni silmin kohentuneet punnerrustulokset ja litteäksi muovautuneen vatsan. En ole lusmuilussa edes pahimmasta päästä, vaan olen mielestäni osanut pitää kuria myös itselleni, siinä missä toisillekin.

Kuntokuuri on edennyt seuraavin askelmerkein. 

su 2.10. kuntosalilla. Lihakset kipeänä seuraavaan torstaihin. Ihan hirveä liikkua!
su 9.10. kuntosalilla. Etureidet järkyttävän kipeänä useita päiviä. Olin kirjoittanut kalenteriin "Olipas se kyykky pelkällä tangollakin raskasta."
su 16.10. ensimmäinen skippaus. Syynä hevoset, jotka aiheuttivat kriisin syömällä olkipellettiä ja jouduin etikkahommiin illaksi. Syy se on sekin.
su 23.10. kuntosalilla reippaasti. Lihakset kipeänä ehkä pari päivää, pystyin liikkumaan.
su 30.10. Lomareissulla. Sali skipattu, ei tunnu missään. 
6.11. Skippaus, koska flunssa. En aluksi tajunnut flunssaa hyväksi syyksi luistella salilta, mutta kaverit vinkkasi ;)
13.11. Edelleen skippaus flunssaan vedoten (Oikeasti olin flunssassa!!) ja vähän isänpäiväänkin vedoten. Mukavampaa käydä pappaloissa syömässä kakkua. Flunssa ei estä kakun syöntiä.
20.11. Kalenterissa merkintä: "Kuntosali klo 18. En mennyt, koska olen laiska". Ei lisättävää.
27.11. Unohdin.

Konmaritus, joka ei ota onnistuakseen

Olen hurahtanut konmaritukseen. Tai en varsinaisesti puhuisi konmarituksesta, koska en  luonnollisestikaan ole lukenut koko Marie Kondon kirjaa, vaan röyhkeästi keksinyt omat metodini. Kirjan lukemiseen käytetyn ajan olen kantanut erilaista paskaa roskapönttöön. Sitten olen päivänvalolla käynyt aukomassa roskapöntön kantta ja katunut kaikkia jo tehtyjä päätöksiä. Rikkinäisiä sukkahousuja, reikäisiä kumisaappaita, 100 kpl lippalakkeja, kaikkia vielä tarvittaisiin, kun tarpeeksi olisin jaksanut odottaa. Nyt ei voi kun toivoa, että Lassila&Tikanoja kävis vähän äkkiä tyhentämässä nuo pöntöt ennen kuin oon haalannut kaikki takaisin!

Kohta on valmista! Kuva: Valheellinen

Valitettavasti tämän roinavuoren keskellä vain on pakko myöntää, että tavaran hävittäminen toimii. Tiedän sen kokemuksesta, koska eräs ylitehokas poikaystävä teki hallissa sellaisen tempun, että hävitti sieltä kaiken sen rojun, mitä kolmen sukupolven voimin olimme sinne hartaudella keränneet. Sen sijaan, että kaipaisin kauheasti sitä rikkinäistä saunankiuasta tai kovettuneita maaleja, olen nauttinut, kun hallia on tavaransäilömisen sijaan voinut jopa käyttää; tilaa on tehdä remonttia sisätiloissa tai säilyttää oikeita työkoneita.

Mutta vaikka tämmöinen toiminta on luontaista ylitehokkaalle poikaystävälle, itselle tavaran hävittäminen on yhtä miellyttävää, kuin lumen kolaaminen pulloharja takapuolessa. Joudun kovasti kamppailemaan, koska  mahdollisuuksia tavaroiden suhteen on monia:
- Voi muuttua arvokkaaksi myöhemmin (esim. Hankkija lippalakki: Niitä on hävitetty armotta vuosikymmeniä sitten ja nyt harmittaa. )
- Voi jatkojalostaa (esim. vanhoista kirjoista voi tehdä hienoja koristeita. Ei ois koristeita kellään, jos kaikki nakkais kirjat meneen. Niin kerta. Teen niitä paperienkeleitä heti, kun on aikaa.)
- Voi korjata (pikku homma, heti kun on aikaa)
- Joku voi tarvia (Ei niin risaa tavaraa, etteikö vuoden sisällä vanha isäntä kysele sen perään. Koita siinä sitten selostaa, että sehän oli ihan resu ja mitäs jätit tänne!)

Olen näemmä kirjoittanut aiheesta viime joulunkin alla otsikolla: Elämä ja tilanpito järjestykseen jouluksi. Voidaan siis alkaa puhua perinteestä. Tässä talossa perinne ei lopu ainakaan siihen, että tavarat loppuisivat kesken. Vapise Marie Kondo, täällä on talous, jota ei voi pelastaa!

Pipo päähän ja naama lehteen

Vanha isäntä toi Maatilan Pellervon ja tokaisi, että "Tässä oli tuttuja". Sen jälkeen piilotin lehden, koska en kaivannut koko suvun analyysiä omasta naamastani. Sukulaisten suusta sen totuuden kuulee, jopa niin tehokkaasti, että itsesuojelullisesti valveutunut on varuillaan.

Pellervoon jutun minusta ja meidän tilasta kirjoitti Pasi Puuperä ja kuvat otti Pekka Fali, lämmin kiitos herroille! Kuvissa kanssani edustaa kukapa muukaan, kuin vanha Clayson.  Se puimurin raato saattaa muuten eläkepäivänsä viettää vaikka somisteena, koska on vuosien varrella ollut useita kertoja erittäin kuvauksellinen.

Ja niin hänen oli aika ryhdistäytyä

Kävin eilen kuntosalilla. Koska se on yhtä todennäköistä, kuin että -93 haudattu herää kuolleista, aihe sopii hyvin myös blogin herättämiseen kuolleista. Ja jotta olisi kuolemaa kerrakseen, se sopii myös tämän hetkiseen olotilaani. Toinen jalka on vähintään haudassa. Tai oikeastaan molemmat jalat ja kaikki muutkin ruumiinosat, joissa on lihas.

Pullistelu on vahvuuteni

Eilen alkoi siis yrittäjäyhdistyksen kuntosalivuoro, jossa olisi tarkoitus aiheuttaa itselleen tuskaa ainakin loppuvuoden ajan. Paikalla on piiskuri, joka meidät asettelee niihin moniulotteisiin laitteisiin treenaamaan ja pitää huolen, että niissä painot liikkuu, eikä vaihdu viikon kuulumiset ja päivity sometilit. Moni niistä laitteista oli sen verran psykedeelinen, että helpompi olisi pullistella vaikka penkin ja haravan väliin vääntäytyneenä, mutta eiköhän tässä alkuun päästä. 

Nimittäin ihan alussa tässä ollaankin. Eilisellä kerralla TESTATTIIN kunto ja TESTATTIIN laitteet, joten ihmettelen, että mistä tämä ankara kolotus lihaksissani johtuu. Kovin ovat muskelit olleet vähällä käytöllä, kun heti alkavat parkua, kun vähän hätistellään. Heidän on nyt aika herätä levostaan. Maailma ei laiskoja elätä. 

30 sekuntia aikaa per liike, 10 miestenpunnerrusta, 21 askellusta, 17 istumaannousua, 6 kuminauhalla avustettua leuanvetoa jne.. Siinä tuloksia tältä kerralta. Joulukuussa tulosten soisi olevan edes hieman parantuneet, lihaksien kenties heränneen ympärivuorokautisesta levostaan, ja mikä tärkeintä, olisin käynyt näissä treeneissä muutenkin kuin ajatuksen tasolla. 

Vakavuudella aihetta sivutakseni, suurimmalle osalle yrittäjistä taitaa olla lajinomaista laiminlyödä ensisijaisesti aina itseään. Asiakkaat, työtehtävät, velvollisuudet; ne on hoidettava, vaikka moottori, yrittäjä itse, usein yskii. Onneksi lajille on ominaista myös sinnikkyys ja voimakas tahtotila, joka nyt vuorostaan saisi olla hetkittäin kohdistettuna punnerruksiin ja askelkyykkyihin. 

Koska kolotukset on helpompi sietää jakamalla ne kaikille mahdollisille kantavuusalueella oleville kuulijoille, tulette varmaan lukemaan aiheesta vielä lisää. Ainakin kerron, että paraniko yksikään osa-alue vai hyytyikö moottori kuntosalin kylmälle lattialle. Jos minusta ei kuuna päivänä enää kuulu, olen puristunut jalkaprässin väliin, kuin heinäsirkka huuliharppuun.

Kuvia Okrasta 2016

Tässä kuvaterveiset Okra2016-maatalousnäyttelystä. Kahtena päivänä kierrettiin näyttelyä, pari muuta päivää menikin pääasiassa matkustamiseen. Seuraavan kerran Oripäässä Okra järjestetään 2018, koska tapahtuma on joka toinen vuosi. Ensi vuonna siis joutuukin miettimään, että mihinhän kesälomalla suuntaisi.

"Katottiin, että nyt se lähti ku ohjus hattaran perässä". No todellakin!  Dansukkerin osastolla tytöt pyöräyttivät ensimmäisenä näyttelypäivänä yli 1000 hattaraa ja tahti ei muina päivinä varmasti ainakaan hiljentynyt. #sokeriasuomesta

Airrexin puhaltimet näytti kyllä hyvältä. Viileänä näyttelytorstaina osaston edessä oli lämmin seisoskella pidempäänkin.

Keskisen myllyn tattarituotteita esiteltiin sisähallissa. Mielenkiintoinen, itselle tuntematon tuote.

Keslan osastolla oli mm. puunkuormauskilpailua ja kuormausnäytöksiä. Vielä kun oppis itekki kuormaamaan.

MF:n lippuja.

Näyttelykyyditys kiersi aluetta

Kattelin Valtran osastolla mitä toivois joululahjaksi ens jouluna.

Tipuja. Kananmunantuottajille tuntui olevan kysyntää. Jos en pelkäis lintuja, niin mikä ettei.

Tarjolla oli myös sahtia.

Jo messulehteä lukiessa tätä uutuustuotetta ei voinut ohittaa: Raatokansi.

Paripyörienkiinnitystä

Puolustusvoimien osastolla oli kalustoa näytillä ja sotkun herkkuja.

OKRA 2016 - Top:it ja Flopit

Takana on maatalousnäyttelyjen kuningas: OKRA2016. Tapahtuma järjestetään joka toinen vuosi Oripäässä ja kerää maatalousväen varmasti koko maasta. Päällimmäisenä jäi mieleen, että nähtävää oli taas todella paljon, osastoihin oli panostettu ja järjestelyt sujuvat rutiininomaisesti. Taas paukkui kävijäennätykset, joten parasta lienee se, että kesätapahtumien tungoksesta Okra vetää joka kerta väen paikalle ja palkitsee näin sekä järjestäjät, näytteilleasettajat, lähialueen yritykset ja näyttelyvieraat. Mahtavaa, että meidän alalla on tämmöiset kinkerit!

Näyttelyn ympärillä on myös paljon oheisohjelmaa, kokoontumisia ja tilavierailukohteita, joten tahtoo suurin ongelma olla se, että miten kerkeää kaiken mielenkiintoisen kiertää. Kahden vuoden takaisesta olimme viisastuneet sen verran, että varattiin näyttelyyn kaksi päivää, mutta sekään ei oikeastaan ollut riittävästi. Kahden vuoden päästä vois oikeasti yrittää varata koko ke-la aikaa tahkota ohjelmaa laajemmallakin kattauksella, jos töiltä ehtis. 

Tietysti kunnon kriitikko antaa tapahtumalle plussat ja miinukset, kuten tilatarkastaja konsanaan:

+ Rutkasti Plussaa:

- Mittakaava on niin kiitettävä, etten voi kun ihmetellä, että mikä Supermies, Batman ja Kissanainen tämän tapahtuman oikein järjestää?! Nostan hattua, ei onnistuis ihan joka jätkältä, jolla meinaa omatkin kalsarit mennä jalkaan nurinpäin.

-  Fasiliteetit kunnossa. Alue on toimiva, siellä on helppo liikkua jopa vahinkovankkureiden kanssa, vessoihin pääsee suht kivasti, parkkitilaa löytyy. Lauantairuuhkassa jouduttiin hieman autojonossa odottamaan alueelle pääsyä, mutta jos tämmöinen elohiiri malttoi jonottaa kiltisti, niin tilanne ei ollut ollenkaan toivoton.

- Näytteilleasettajille täytyy kyllä sanoa, että onpa mahtavaa, että jaksatte panostaa osastoihin vaivaa ja käytätte esillä oloon pesetoja, ja se kyllä näkyy! Näyttelyjen antoisuus kun makaa lopulta aika vahvasti esillä olevien yritysten harteilla. Okrassa on keksitty monenlaista spesiaalijuttua, tuotu koneita paljon näytille ja rakennettu hyvää kattausta.

- Moni firma hyödynsi somea näyttelyn ajan. Tuli kuvaa ja videota Instaan, päivityksiä Faceen ja oli helppo päästä meininkiin mukaan, vaikkei koko ajan paikalla ollutkaan. Noilla paikkahinnoilla fiksu ottaa somesta kaiken lisäarvon irti. Omissa kanavissa ainakin Turun Konekeskus, Dansukker ja Hankkija jäivät mieleen aktiivisesta sometuksesta!

- Miiiiiiinustakin vähän on: 

- Ei mitään useamman päivän ranneketta, vaan joka päivälle joutuu ostamaan päivälipun. Näyttely on kuitenkin niin suuri, että moni tahkoaa sitä läpi useampana päivänä. Vähän rahastuksen makua. 

- Lauantaina osastoilta oli esittelijät aikalailla kadonneet tai omissa oloissaan telttojen perällä. Monikaan ei porisuttanut tai ollut aktiivinen esittelemään mitään, joten näyttelystä ei saa paljoakaan irti. Sen sijaan torstaina iltapäivästä oli kiva kierrellä, kun oli väljempää ja myyjät aktiivisia. Eipä sitä itse tule kauheasti tehtyä aloitteita, jos esittelijöitä ei nappaa. Toki lauantaina varmasti on jo melkoista turnausväsymystä ja on vilkkaana päivänä vähän semmoista massojen ohivirtausta, mutta ero torstain ja lauantain välillä oli massiivinen, kuin ois eri näyttelyssä ollut. Omalta osalta lauantai varmaan jääkin jatkossa väliin. 

- Jäätelö-monopoli toi aika poskettomat jätskihinnat. 4-4,5 euroa aika pienestä jätskistä on paljon, kun samalla hintaa saa monessa paikkaa kokonaisen annoksen. Hintaan ei sisältynyt istumapaikka.

- Ruokapuoli oli vähän kakspiippuinen juttu. Toisaalta oli kiva, että grillistä sai mm. kanavartaita ja siipiä, eikä jonotuskaan ollut mahdoton, mutta tapahtuma vähän kaipaisi festarityyppistä ruokatarjontaakin. Toki sitten ne kahden euron makkarat vois jäädä myymättä, mutta eiköhän tähänkin joku ratkaisu ois löydettävissä. Ja tällä nykyisellä systeemillä tuo varmasti kivasti kuhinaa lähialueen ruokapaikkoihin, joten eiköhän tämmöinen väkimäärä mahat kurnien ole joka tapauksessa jonkun hyväksi.

Mikä fiilis muille jäi? 2018 uudelleen? 

Kuvaraportti tulossa myös pian!

Voiko blogin hylätä?

Talon voi hylätä. Suomi on täynnä autiotaloja, pusikoituneita pihapiirejä ja romahtaneita navetoita. Näiden talojen aiemmat sukupolvet tuskin ovat osanneet kuvitella, että juuri heidän talonsa tulee hylätyksi. Kuvitteleppa, että oma talosi on joskus pajuttuneessa pöheikössä romahtamispisteessä. Harva bloggaajakaan voi alkuinnostusta uhkuessaan arvata, että jossain vaiheessa glamour on haihtunut ja blogi kasvaa juolavehnää. 

Olen tässä pohdiskellut, että mitä tehdään tälläisille hylätyille blogeille. En vaan yksinkertaisesti ole ehtinyt huolehtia tästä, kun olen huolehtinut jälkikasvusta. Ja onhan noita jotain peltohommiakin ollut mm. yksi pikku kunnostusprojekti, johon lähdin asenteella, että "kaivellaan vähän rajaojaa", mutta hommaan hurahti aika paljon enemmän aikaa ja seteliä. No, parempi tehdä kunnolla, jos ylipäätään pitää aloittaa.Samaa mietin blogin kohdalla; kannattaako pitää ollenkaan, jos ei voi pitää kunnolla.

Välillä joku on kysynyt, että enkö ole edes leiponut mitään, kun blogiin ei ole tullut uutta materiaalia. No ei, en ole ehtinyt leipoakaan, paitsi yhden kuivakakun, josta ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa tai kahvivieraille tarjottavaa, koska se katosi uunissa. Lisäksi olen keittänyt tyhjää kattilaa hella kutosella, niin että pinnoitteet paukkuu, mutta sitähän sattuu kaikille. Britakakku onnistui niin hyvin, että se pääsee varmasti esille blogiinkin, kunhan uusi leivontaosio on kasassa.

Ahkerin apulainen, Simba alias Simpsoni

Kevättyöt saatiin kunnialla päätökseen ja aika rytmikkäästi, vaikka miehityksen määrä oli vaihteleva, laatu oli koko ajan tietenkin priimaa. Koneet saavat myös kymmenen pistettä ja papukaijamerkit, vaikkakin traktorin puhallin sippasi hellepäivänä juuri mun ajovuorolla. Stressasin tänä vuonna myös ehkä puolet vähemmän (paljosta puolet), kuin aiempina vuosina, mikä yllätti jopa itsenikin. Tosin saatan olla tällä tontilla ainut, jolla on ko. mielipide.

Terveisiä maisemakonttorista

Vaan ei tässä auta paukutella henkseleitä vieläkään, koska ihan joka paikassa huutaa tekemätön homma vailla tekijää tai kiireellisempi kalustohankinta vailla joutilasta euroa. Se on ihan järkyttävää miten paljon voi olla tekemättömiä hommia ja epäkohtia, joita on vaan pakko katsoa läpi sormien. Onneksi tiedän, ettei olla aivan ainut semmoinen huusholli, koska moni muukin on sanonut samaa. 

Mutta jotain jos täytyy luvata, niin ainakin umpirehellinen Okra-raportti voisi olla tiedossa.

Ps. Tänään alkoi heinäkuu, HEINÄKUU! Vastahan tämä kesä alkoi, mutta johonkin se on hujahtanut.

Puutarhaunelmia

Tunnen, kuinka paineet kasautuvat hartioilleni. Selasin juuri lehtiä, joiden sivut huutavat alkavasta sesongista nimeltään puutarhanhoito. Siemeniä istutellaan, kohta laitetaan yksivuotisia kukkia purkkeihin, rykelmiin ja penkkeihin, siirrellään perennoja paikasta a paikkaan b, suoristetaan nurmikon reunostoja (kyllä, luin ko. toimenpiteestä lehdestä), perustetaan uusia penkkejä, kitketään rikkaruohoja, muotoillaan pensasaitaa ja tehdään kivetyksiä. Ja mikä tärkeintä, haravoidaan!

Jotenkin haluaisin olla ihminen, joka haravoi. Se toisi tunteen huolellisuudesta. Miesväki, joille olen kertonut aikomuksestani haravoida, ovat pitäneet tollona. Ruoho kuulemma kyllä kasvaa ilman haravoimistakin ja tottahan se on. Olen nähnyt omin silmin monena vuonna. Mutta haravointi on hyvän ihmisen mitta. Haravoiva ihminen on tunnollisen omakotiasujan prototyyppi. Sarjamurhaaja tuskin haravoi.

Omenapuutarha

Niinkuin monessa muussakin asiassa, kernaasti ottaisin sen lopputuloksen, joka kotipuutarhurien pihoilla on. Sillä erotuksella, ettei tarvisi tehdä vuosien työtä puutarhan perustamiseen ja tuntien raatamista lopputuloksen ylläpitämiseen. Tavallaan ymmärrän sen innostuksen. Pystyn samaistumaan näihin lehtijuttujen pihalla ahkeroijiin, mutten löydä geeniä itsestäni hakemallakaan. 

Lukemassani jutussa kerrottiin, että "työpäivän jälkeen puutarha kahisee kutsuvasti oven takana". Meidän puutarhassa on vaan se vika, ettei se kahise. Se on kuin kaupunkilainen bussipysäkillä: "Ku oon tässä vaan hiljaa, enkä katso mihinkään, niin tuokin ääliö tajuaa mennä ohi."

Hyötykasviyhdistyksestä päivää!

Muuta aiheeseen hatarasti liittyvää: 

Valokuva-terapiaa

Eilen oli ihana päivä: Valokuvat tulivat postissa! Olen muinaisaikojen dinosaurus, joka tilaa ja teettää paperisia valokuvia. Meillä dinosauruksilla on valokuva-albumeita. Sellaisia, joissa on kartonkiset lehdet ja sivujen välissä ohut valkoinen paperi. Niihin teetämme parhaimmat kuvat, talletamme muistot ja kirjoitamme kuvatekstit.

Kuvien liimaaminen albumiin on meditatiivisen rentouttavaa. Jätän ennemmin vaikka lounaan syömättä, kunhan ehdin järjestellä kuvat. Eilen se oli vielä erityisen rentouttavaa, koska tuhotaapero ja vauva olivat vasta matkalla kotiin ja sain keskittyä tähän rauhassa ilman, että kukaan yritti syödä liimaa tai kylvää kuvia ympäri huushollia.

Keskustelimme kuvien teettämisestä ystävien kanssa juuri viime viikolla. Kaveripiirissäni ei juuri oltu kuvia teetetty sitten ylioppilaslahjaksi saadun digikameran astuttua kuvioon. Se ei tapahtunut aivan eilen. Nykyaika on tehnyt vanhanaikaisen sekä kamerasta, että ylioppilaasta. Hääkuvat kuitenkin on silläkin ylioppilaalla kansiossa. Siitä sainkin idean, että järjestän joskus ystäville valokuvien katselu-illan, johon jokainen tuo sitten vaikka sen hääalbuminsa tai minkä vain ja yhdessä saamme selata toistemme parhaita otoksia, muistella ja todennäköisesti nauraakin.

Nimittäin tämän viimeviikkoisen tapaamisenkin aikana saimme nauraa virtsaputki viheltäen juurikin valokuvalle. Juhlimme päivänsankaria ja kuinka ollakaan hänen kortissaan komeili eräs vuosia sitten otettu, ei- niin-mairitteleva otos. Tämä kuva on piinannut häntä sen jälkeen useammassa eri yhteydessä ilmestyen milloin minnekin, viimeisimpänä onnittelukorttiin. Epäilen, että kuva saattaa tehdä seuraavan comebackin viimeistään 40-vuotiskortissa. Jos tätäkään kuvaa ei olisi aikanaan teetetty (ilmeisesti melko lukuisin kappalein), niin olisi jäänyt hyvät naurut välistä. 

Ilmeisesti innostus valokuviin on perinnöllistä, koska 1,5-vuotias tuhotaaperokin tykkää selata albumeita ja nimetä sieltä ihmisiä ja asioita. Itsekin selasin kuvia pienenä ahkerasti niin kotona, kuin mummulassa. Lempialbumini oli vanhempien hääalbumi. 

Valokuva-albumien lisäksi panostan luonnollisesti myös vauvakirjoihin ja muihin täytettäviin kirjoihin. Uusi suosikkini on Mauri Kunnaksen kuvittama Minun sukuni-kirja, johon kootaan suvun tietoja. 

Tämän kaiken teen siksi, että kuvista ja hetkistä jäisi valokuvamuistotkin. Ei sieltä koneelta, valokuvien sekamelskasta, kukaan jaksa niitä kuvia katsoa. Ei ainakaan niin ajatuksella. Juhlan ja loman lisäksi yritän tallentaa myös arkea. Yritän muistaa ottaa kuvan vaikka pellon kunnostusprojektista tai hallin laajennuksesta, ennen ja jälkeen urakan. Nimittäin se on yksi hujaus kun unohtuu, että miltä täällä aiemmin näyttikään. 
 

Muuta aiheeseen hatarasti liittyvää:

Ystäväkirja-haaste: Totuudet julki

Kiitos Heidi/ Vähäx vaikeeta?-blogista aikapäivää sitten antamastasi haasteesta. Hetken blogisi leipomuksia, virkattuja käsitöitä ja taidolla tuunattuja juttuja selatessa mietin, että herra varjelkoot, jos haaste sisältää kädentaitoja, mutta huh, onneksi kyseessä oli kysymykset.


(Haasteen säännöt menee näin:
1. Voit kopioida nämä säännöt postaukseen.
2. Kerro keneltä haasteen sait, ja mainitse Huvikumpuillaan-blogi haasteen alulle laittajana.
3. Vastaa Ystävä-kirjan kysymyksiin.
4. Kuva valinta täysin vapaa.
5. Haasta mukaan sinulle mieluisia blogeja.)


1. Nimeni... Äiti, ÄITI, ÄITIIIIII!!!! Joku vähemmän vaativa saattaa sanoa Maijaksi. Mutta sekin kannattaa varmuuden vuoksi täräyttää heti täysillä. MAIJA!!

2. Asun... 86-tien varressa siinä kohti, missä moni ohi ajava toteaa, että "Kuka hullu täällä asuu..". No minä!

3. Perheeseeni kuuluu.. Mukulat, animaalit ja paikallinen Bachelor.

4. Seuraavassa elämässäni olen... Kurki. Vaikka inhoan lintuja, niin symppaan niitä. Ja niilläkin on pitkät, aavistuksen liian laihat jalat.

5. En osaa.. Nukkua yöunia sukat jalassa.

6. Kerään... lastulevyisiä vanhoja keittiönkaappeja, rautaromua, vanhentuneita elintarvikkeita ja vielä isoja kiviäkin. Ei hyvä. Pisteet niille 99% tositeevee-nuorisosta, jotka keräävät "kokemuksia". Kokemukset ei vie tilaa.

Keräilyharvinaisuus: Fetajuusto

7. Haluaisin matkustaa... Katinkultaan, Okra-näyttelyyn ja Palsanmäen huutokauppaan. Oon siltä osin vaatimaton. 

8. Jos saisin kymmenen miljoona.. Maksaisin velat ja jos jotain jää, niin ostaisin peltoa, metsää ja peräkärryn.

9. Lempituoksuni.. Kaikki puhdas. Vastaan Dermosilin Vitamin E-käsisaippua. Siinä on taikavoima, jolla se poistaa käsistä minkä tahansa sonnanhajun.

This is it. Kuva lainassa Dermoshopista.

10. Elokuva jonka katsoin viimeksi... Se on niin rajoittunutta mitä pystyn katsomaan, kun niissä ei saa olla mitään 

a) jännittävää

b) väkivaltaista

c) pitkästyttävää

d) onnetonta loppua.

Harvassa ovat elokuvat, jotka täyttävät kriteerit. 

11. Jos olisin säätila olisin... Just sitä, mitä Foreca EI ennustanut.

12. Paras tv-ohjelma juuri nyt... Nyt on kuulkaa tällä tytöllä sillä saralla kissanpäivät: On Temptation Islandia, Sykettä, Huippujengiä, Katastrofikokkia, Unelmien poikamiestä ja vaikka mitä. Mutta kyllä ykkönen on Katastrofikokki. Se on sielua hivelevää vertaistukea.

13. Jos saisin päivän olla mies/nainen... Kuseskelisin kaivurin telan päältä

14. Inhokkiruoka... Niiiin monia. Vuohenjuusto on ehkä pahin. Jokainen vuohelan tuoksun tietävä osaa yhdistää miksi.

15. Hävettää tunnustaa, mutta... Suurkulutan Hesburgerin tuotteita, vaikka se on harhauttavasti markkinoitua ulkomaalaista tuotantoa, joka pitäis periaatteesta jättää ostamatta. Hairahtuvainen on hampurilaisperson mieli!

Tervetuloa joutsenet!

Muuta aiheeseen hatarasti liittyvää:

Eturivin oppilaat hoitaa nyt MAVI:n verkkotentin

Koska maanviljelyksessä eletään sitä aikaa vuodesta, ettei tarvi muuta ku miettiä, että mitä tekis ylimääräisellä rahalla, niin iloksemme MAVI on kehitellyt meille kehittävän verkkotentin, pakollisen tietysti. Muu kansa väritelkööt aikuisten värityskirjoja, viljelijäkunnalla asiat on niin paljon paremmin.

Oon lykännyt tätä typeryyttä jo jonkin aikaa, mutta nyt Vuoden siivooja tarttui aiheeseen blogissaan ja jeesaa kollegoitaan. Tämä linkki tulee auttamaan sinua tässä järjettömyydessä. Kysymykset vaihtelevat jonkin verran ja järjestystä muutellaan ovelasti, joten Vuoden siivoojan vinkkien lisäksi tarvit hieman maalaisjärkeä ja mahdollisesti googlea.

Linkki pelastukseen (sisältää kansalaistottelemattomuutta)

Lue oheinen opetustarina ja aloita oma taistelusi kohti ammattipätevyyttä.

Hiiren Mainilan laukaukset

Lauantaiyönä tajusin taas olevani hyväuskoinen hölmö. Tajusin myös, että sanonta "Kun kissa on poissa, hiiret hyppii pöydillä", pitää kirjaimellisesti paikkansa. Tarina alkaa niin, että löysin edellisenä aamuna pöydältä pari hiirenpapanaa. Mutta kuten hyväuskoiset hölmöt tekevät, kuvittelin, että voihan ne olla jotain vanhoja papanoita ja nyt putkahtaneet vain esille, jostain, jonkun matkassa. Tai voihan ne olla vaikka palaneen kynttilän sydänlangan pätkiä. Kyllä ne voi olla. Kyllä niiden täytyy olla.

Että ei meille nyt taas hiiriä ole voinut tulla. Aiemminhan niitä kyllä oli. Sen uuvuttavan taistelun lopulta voitin pari vuotta sitten, mutta siihen voittoon tarvittiin se äärimmäisin ase: Kissa. Kun kissa tuli taloon, hiiret menivät samalla ovenavauksella ulos. Olin onnellinen. Kissa nousi arvoon arvaamattomaan ja asemansa on vankkumaton. Lauantaiyönä kissa oli ulkona. Ja niin tilanne eskaloitui. 

Olisi pitänyt tajuta, että ne kaksi papanaa olivat varoitus: Ikään kuin hiirten Mainilan laukaukset. Olisi pitänyt varustautua. Lauantaiyönä nimittäin syttyi sitten sota. Papanoita oli kaikkialla. Jopa tuttipullon tuttiin oli jyrsitty reikä. Nerokasta terrorismia.

"Yks yö ulkona, YKS YÖ!"

Turvallisuudentunteeni järkkyi. Teki mieli itkeä. Onneksi kissa tuli ulkoa sisälle ja asettui passiin keittiön välittömään läheisyyteen. Elämme maailmassa, jossa pieni kissa turvaa isoa ihmistä.

Eilen kissa oksensi olohuoneen villalankamatolle hiirenraadon. Ilahduin. 

Muuta aiheeseen hatarasti liittyvää:

Voi elämän kevät

Ihanaa vihdoinkin! Kykyni on palannut! Viime yönä kolmen ja neljän välillä aivoni alkoivat jälleen suoltaa tekstiä. Niin hullu en kuitenkaan ole, että oisin alkanut sen kirjaamaan ylös, mutta helpotuin tektintuoton palautumisesta ja päätin luottaa, että ilmestys tulee vielä uudelleenkin. Tähän mennessä nimittäin mitään tekstiä ei ole ollut olemassakaan. Aivot ovat kaiketi ylikuormituksesta kärsineenä vain pyrkineet turvaamaan elintoiminnot, vaikka minusta se ei ole niiden tehtävä päättää, että mihin tässä keskitytään.

Oon yrittänyt täällä suitsia tätä laumaani. Välillä onnistuen paremmin, välillä taas yksi jäsenistä on ollut kyynärpäitä myöten kissanpaskalaatikossa tai liotellut kaukosäädintä vessanpytyssä. Lapset. Ne on luotu laittamaan vanhempansa koville, kunnes muutaman kymmenen vuoden kuluttua osat vaihtuvat. Aion niin tehdä mitä sattuu, enkä kuunnella yhtään modernia ohjetta. "Oon kuule tehny näitä hommia, kun sinä olit vaipoissa". 

(Tässä kohtaa sinun on syytä lukea lajikuvaukset

Vanhasta emännästä ja 

Vanhasta isännästä, 

jos et niin ole jo tehnyt. )

Kevätvalmistelut ovat todella pahasti vaiheessa. Ei vaan oo jaksanut keskittyä vielä mihinkään. Luotan siinäkin biologiseen heräämiseen, eli kevään etenemisen luomaan automaattiseen innostukseen. Kyllä se hinku sinne pellolle vielä tulee. Sitten joutuuki vähän jarruttelemaan.

Siihen saakka voisin keskittyä edelleen vaikka tavaran hävittämiseen. En nimittäin oo ihan varma, että onko järkevää säilyttää parhaalla säilytyspaikalla Disperiniä vuodelta 1994, samalla kun uusi särkylääkepakkaus ei mahdu mihinkään ja lötköttää pöydällä haitolla viikosta toiseen. Enkä tiedä kannattaako tyhjistä pahvipakkauksista leikata kuvioita talteen, jotta voi niistä askarrella, kun tietää, ettei

A) osaa askarrella

B) ehdi askarrella sitten ennen eläkeikää eli noin 40 vuoteen.

Turhaan ei kannata särkylääkettä nauttia. Ennemmin kannattaa säilöä sitä reilu 20 vuotta.

Onkohan tuo tavaran säilöminen joku evoluution luoma juttu? Että kun on olemassa "varmuusvarastoa", niin on turvallinen olo. Liekkö sitten kriisin kohdatessa kuitenkaan kauheasti lämmittäisi 200 kpl oluttuopin muotoista kutsukorttia tai 300 kpl pahvista heijastinta. 

Plus yksi

Elämä on siitä hauska peli, että koskaan ei tiedä mitä se tuo tullessaan. Meille se toi viikko sitten keskiviikkona tyttären. Tyttö on pieni, kuin heinäsirkka ja söpö. Äitiinsä tullut. 

No eihän se sinällään yllätys ollut, ainakaan niinkuin Frii-kanavalla siinä sarjassa, jossa tositarinan henkilö tyyliin menee muina miehinä vessaan ja oho, tuli vauva. Että kyllä tämä tiedossa oli, mutta prosessi meni erilailla, kuin olin kuvitellut. Sen sijaan se ei yllättänyt, että heräämössä olin niin nälkäinen, että päässäni pyöri juustoateria, Tupla ja Cokis. Niitä ei kuulemma valitettavasti ollut, mutta sain proteiinijuoman. Ja vaikkei näitä peruselintarvikkeita löydykään, kaikkea muuta täältä sairaalasta löytyy. Taitoa, lämpimiä sanoja ja ihana henkilökunta.

Mutta taas käytin siis monta vuorokautta aikaa suunnittelemalla kaikenlaista huolella etukäteen. Aivan turhaan. Elämä pyllisti päin näköä, että "Hää hää! Alahan suunnitella uusiksi!". Nyt sitten sopeudutaan ja käytetään vuorokaudet siihen, mihin ne onkin tarkoitettu, hetkessä olemiseen. Hyvin suunniteltu ei nimittäin ole oikeasti aloitettukaan. 

"Että jos on vaikka sinne päinkin"

Tähän päivään iski Facebookista bongattu Elina Salmisen ajatelma elämästä ja sen näkymisestä.

"Että jos on vaikka sinne päinkin". Erittäin lohdullista ja terveellistä. Sinne päin on just hyvä. Että vaikkei jaksettu siivota, niin tehtiin kuitenkin pinaattilettuja ja maksettiin laskut.

Feissarin Kesken-sivustolle linkki -->

Joku mammutti täällä on mellastanut. Jäljet ovat näkyvissä. Siivotaan, kun keritään.