Positiivisuusviikko: Maanantai

"25. Positiivisuusviikko käynnistyi tänään. Tällä viikolla kehotamme jokaista antamaan suuremman vallan sille mikä on hyvin, kuin sille mikä on päin seiniä; enemmän huomiota sille mitä osaa, kuin sille mitä ei ole ehtinyt vielä oppia."

Positiivisuusviikko sais tietenkin olla joka viikko, mutta aina ei pysty. Kuten blogin ekassa postauksessa kirjoitin, valittaminen on meillä ikään kuin ammattitautina. Olen siinä lahjakas, mutta huomannut, ettei se toimi toivotulla tavalla. Kaikki sujuis mellevämmin, jos pysyis hyvä vire yllä.

Positiivisuusviikon kunniaksi äkistän vaikka väkisin joka päivä blogiin jotakin positiivista.

Maanantai:

- Aurinko paistaa. Kummasti kaikki on sillon kirkkaampaa. 

- Tuli paksu IKH:n kuvasto. Sen lukeminen on tehokkainta mindfulnesia. 

- Ei tullut yhtään laskua. 

- Viime vkolla tilattu polttoaine oli tullut. Oli muuten halvempaa, ku maitolitra kaupassa. Oi näitä aikoja! 

- Jotkut pui jo näillä seuduilla. Ei koske vielä meitä, mutta perässä tullaan.
-Blogissa on asuntoautotilitykseni tiimoilta ollut paljon liikennettä ja mikä parasta, moni on kommentoinut, ja  myös vanhempia tekstejä. Eikä kukaan närkästynyt karavaanari ole tyhjentänyt kasettivessaansa mun kotikujalle.

- Kauran säkitys onnistui, ku tanssi ja viittä vaille 1-vuotias ei hermostunut, vaikka joutui olemaan mukana. 

Vuoden odotetuin lomareissu + asuntoautoilu = Ei hyvä

Takana on vuoden kohokohta, odotuksilla pumpattu kesälomareissu, jonka eräs mielenhäiriöinen ihminen halusi järjestää asuntoautoilemalla. Koko kesän ihastelin karavaanareita kateellisena, kuinka he vapaina ajelivat minne tahtoivat, ilman huolia ja murheita. Se oli virhe nro 1. Karavaanareilla niitä murheita vasta onkin. "Mahtuuko leirintäalueelle?" "Miten tämän jääkaapin nyt saa toimimaan?" "Ai, ei mitenkään. Voiko vuorokauden lämpimässä säilytettyjä elintarvikkeita syödä?" ja "Kuinkahan kauan leirintäalueen umpihomeisessa saunassa voi saunoa ilman hengitystieoireita?", näin muutaman ongelman mainitakseni.

Koska lomailu on tässä perheessä harvinaista herkkua, luonnollisesti odotukset olivat aika korkealla. Se on ainainen virhe nro 2. Loma voi onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että sinne lähtee vähän vastahakoisesti, "kun tuo toinen nyt sitä taas vaatii". Kotiuduttuamme olemme purkaneet tätä selvitytymistaistelua kaikille läheisillemme ja tuttavillemme, kuten kaikki vakavasta kriisistä selvinneet tekevät. Nykyään asuntoauton nähdessäni saan inhon väristyksiä.

Ei löydy minusta raajaa, jota en olisi lyönyt kipeästi törmätessäni johonkin asuntoauton ahtaudessa. Lisäksi ne kotterot on sisustettu pahvista, joten eivät sovellu tämmöisen riuskan maalaisen käsiteltäviksi. Mikä tahansa osa voi jäädä käteen koska vain! Öisin saat taistella lämmityslaitteen kanssa, päivisin jääkaapin, ja isännän, kanssa.

Kauhun näyttämö

Kun kiipeät yöllä alas sieltä natisevalta hattuhyllyltä koko auton heiluessa ja yrität päästä vessaan herättämättä koko muuta leirintäaluetta, tunnet itsesi kaksisataa kiloiseksi elefantiksi pahvilaatikossa.

Asuntoautoilussa on se hyvä puoli, että kun palaat kotiin, kaikki tuntuu helpolta ja kätevältä. Ja tilavalta. Nyt ei tarvikaan odottaa seuraavaa lomaa kuin vuosi. Ja se ei varmasti ole asuntoautossa. Tämä olkoon varoituksen sana kaikille teille, jotka olette miettineet, että asuntoautoilu vois olla kätevää ja mukavaa. Ei, se on lomareissuksi naamioitu avovankila.

Muuta aiheeseen liittyvää: 

Kansikuvatyttönä Ympäristö & Yritys tänään-lehdessä

Posti toi hiljattain ilmestyneen tuoreimman Ympäristö & Yritys tänään julkaisun ja siellähän se naama paistoi kannessa. Lehdessä on Irmeli Kojosen kirjoittama henkilöhaastattelu minusta, teemalla maanviljelijänä EU:n arktisella kolkalla. 

Jutussa puhutaan viljelystä, yrittäjyydestä työurana, byrokratiasta ja tietysti blogista. En voi kuin ihmetellä toimittajan ammattitaitoa kasata maataloutta tuntematta ehjä kokonaisuus, jossa haastattelun puheripulini on kasattu kompaktiin pakettiin, jossa tulee luontevasti esiin mun ajatukset. 

Kiitos siis jutun kirjoittaneelle Irmeli Kojoselle ja valokuvasta Hanna Haaraselle.

Linjat kuntoon

Otsikosta huolimatta tästä blogista ei kannata etsimälläkään etsiä tehokkaimpia jumppaliikesarjoja, hiilihydraatitonta ruokavaliota tai muita laihdutukseen viittaavia ohjeita. Tässä blogissa kuntoon laitetuilla linjoilla tarkoitetaan aivan muita linjoja, kuten sähkölinjoja, internetyhteyslinjoja ja televisiolinjoja. 

Näitä kaikkia nimittäin on tässä talossa nyt entrattu ja vihdoin minulla on iloisia uutisia: Olen lopultakin kaikista teknisistä ongelmista huolimatta saanut vaihdettua liittymäni Soneralta DNA:lle ja kappas, tässäkin talossa on internetyhteys. Enää ei tarvitse hakeutua perimmäisen huoneen nurkkaan silloin, kun on aivan pakko saada netti toimimaan. Enää ei tarvi blogia kirjoittaessa hakea puhelimelle sopivaa kohtaa yhteyden takaamiseksi. Sen "yhteyspisteen" haku nimittäin alkoi saada jo rituaalisia piirteitä: "Mitä?! Menitkö siirtämään mun puhelinta?! Ei jumankekka, nyt tää ei taas toimi koko iltana! SEN TÄYTYY OLLA TUOSSA TULOSTIMEN PÄÄLLÄ TAI SE YHTEYS KATOAA!" Mantraa hokien heiluttelin puhelinta ilmassa, jotta näyttöön ilmestyisi tuo pyhä ilmentymä: "3G". 

Tätä edistysaskelta on kuitenkin edellyttänyt pitkä taistelu: Ensin netissä tilauksen tekeminen, joka kuitenkin syystä X meni mönkään. Sitten DNA-kauppaan pökertymisen partaalla jonottaminen (mummo meni muuten taas tyylikkäästi oikealta ohi). Jos asiointia DNA-kaupassa tulisi kuvata jollakin sanalla, se olisi häpeällinen. Kuuluuko oikeasti jokaisen ihmisen tietää mikä puhelinmalli on käytössä ja osata vastata kysymykseen, mikä padi sulla on. Vastaukseni "iPad" ei ilmeestä päätellen ollut oikea. 

Ei enää tätä sontaa meitsin ruudulle! Ha!

Muista linjoista etenee suotuisasti myös television puolella. Kanavat ovat nimittäin tovin sitten kadonneet ja toimenpiteistä huolimatta pysyneet kadoksissa. Syy tähän on ilmeisesti 4G-verkon rakennustyöt, jotka kadottaa joiltakuilta (varmaan just maalaisilta) kanavat. Yhteydenotto taajuustalkoot.fi-sivustolle poiki sen, että kuulemma joku tulee korjaamaan tilannetta ja siitä olen erittäin kiitollinen, koska vältän itse killumisen tuolla katolla. 

Sähkölinjan parannustalkoot etenevät myös (josta kiitoksena tuli ilmoitus sähkön hinnan noususta), joten voin odottaa, että tulevaisuudessa en välttämättä pysty valojen vilkkumisesta päättelemään onko kompura päällä ja huippumoderni lämpölaitoskin saattaa saada arvoistaan sähköä, jottei joudu öisin herättelemään sähkön laadusta valittaen.

Tekniikan saralla siis pyyhkii upeesti. Kaikki murheet, haasteet ja ongelmat tuntuvat haihtuneen ilmaan. Kyllä linjat vaan on syytä pitää kunnossa.

Muuta aiheeseen liittyvää:

Nykypäivänkin Niskavuoren naiset

Olin erittäin innoissani, kun alkukesästä luin juuri ilmestyneestä Erkki Wuolijoen kirjasta Niskavuoren henki. Oon nimittäin intohimoinen Niskavuori-fani, ja odotin intopiukeana kaikkia lisätietoja, mitä tämä kirja tulisi tarjoamaan ja taustojen avautumista.

Linkki MT:n sivuilla olleeseen juttuun kirjasta

Valitettavasti oon saanut olla aivan rauhassa tämän Niskavuori-fanitukseni kanssa, koska kukaan ystävistäni (nuo kaupunkilaismoukat) ei varmaan edes tiedä mikä tämä Niskavuori on! Ja minä oon katsonut niitä leffoja ihan pikkupennusta saakka, että melkein voi kysyä, että kuinka suurta hallaa ne on tehneet mun henkiselle kehitykselle.

Kärsivällisenä ihmisenä tilasin kirjan HETI. Vaikka en ehdi edes sanomalehteä lukea, tätä aloin pikkuhiljaa selailla. Aluksi ajattelin, että voi apua, niin raskasta historiatekstiä, etten jaksa lukea riviäkään, mutta kyllä se siitä sitten lähti. Historiaa oli kyllä paljon, ja kyllähän se taustoja avasi, mutta vielä enemmän olis saanut olla juurikin Niskavuoreen liittyviä kohupaljastuksia. Mutta hei, olen tosi vaativa tekstin viihteellisyyden suhteen eli tyyliin Seiskassa on juuri oikea määrä tekstiä ja riittävästi kuvia.

Nuo Niskavuoren näytelmät on mun mielestä ajattomia teoksia. Niin moni asia osuu edelleen maaliin, kuin nyrkki silmään. Ei monetkaan arvot, haasteet tai perhekuviot ole muuttunut miksikään, vaikka kaupunkilaissielusta saattaa vieraalta tuntuakin. Antoisinta materiaalia on ne keskustelut, joissa nämä tilaansa koko sielullaan sitoutuneet Niskavuorelaiset yrittävät selittää kaupungissa kasvaneelle Ilonalle, mikä siinä Niskavuoressa niin vetää puoleensa. Ja siinä vaiheessa mulla yleensä pääsee märy, kun Loviisa lopussa sanoo Ilonalle, että "Menehän Ilona ja käske tuoda ruoka pöytään. Istu pöydän päähän, minun paikalleni, niinkuin olisit aina siinä istunut." 

PS. Jos täältä blogistakaan ei löydy yhtään Niskavuori-fania, niin vaivun epätoivoon! 

Kotimaisuus on arvokasta vain puheissa

Asiaa yhtään kaunistelematta tai kärjistämättä, suomalainen maataloustuotanto on kriisissä. Ylevien arvostuspuheiden sijasta se kaipaisi ihan käytännöntason tekoja, joihin joutuisivat osallistumaan myös ne, joiden oma hanuri ei ole vielä hiessä.

Kotimaisuudella ratsastava pizzaketjumme Kotipizza voisi esimerkiksi aloittaa hommaamalla  pariloidun kananpoikansa Brasilian sijaan ihan tästä kotimaasta. Sitä ei markkinointipuheet muuksi muuta, että nämä pikaruokaketjut syöttävät suuren määrän suita ulkolaisella rituaaliteurastetulla lihalla, joiden tuotanto-olosuhteita Kotipizzankaan viestinnänammattilaiset eivät voi, eivätkä halua tietää. Minusta tämä on viestinnällä petkuttamista, vaikka sen muokkaisi mihin muotoon.

Samaan sakkiin kuuluvat myös muut ketjut, Hesburgerit, Subwayt sun muut. Voitkin saada paljon kotimaisemman tuotteen syömällä vaikkapa etnisessä ravintolassa näennäisen kotimaisuusmannekiinin sijaan. He ovat sentään saattaneet ostaa lihansa kotimaisena paikallisesta tukusta laskelmoimatta. 

Suomen armeijan nyt luulisi marssivan kotimaisella ruualla, mutta ei suomalainen tuottaja sellaista arvostuksenosoitusta saa. Kaikki ostetaan muualta, mikä vain halvalla lähtee.

Maaseutumedian Hannu Koivisto tiivisti asian osuvasti: Maatalouden kriisi on asennekriisi. Sitä se minunkin mielestäni on. Tarpeeksi pitkälle kun aliarvostetaan omia vahvuuksia, niin nyt sitten ajetaan kriisipakettia maatalouden pelastamiseksi. Riittäisi, kun riittävän moni ottaisi pään pois takapuolestaan.

Syitä ahdingolle keksitään kaikkialta muualta, kuin kotimaasta, omista joukoista. Byrokraatti "tekee vain työtänsä" tulkitsemalla kaiken maatalouden kannalta haitallisesti ja ruokaketju "haluaa taata yrittäjälle kannattavan tuotteen". Blaa blaa blaa. Kenenkään työtä ei ole tuhota toisen elämäntyötä, ja kannattavuus menee tässä suhteessa persuus edellä puuhun. 

Mutta puhetta; sitä täällä riittää, kuin lainaa maajussilla. Mallimaa kun kumartelee vähän kaikkialle, tulee pyllistäneeksi omilleen. 

Anopin talkoot

Tiedän; jo otsikko nosti odotukset niin taivaisiin, että 90% lukijoista tulee pettymään. Loput 10% sisältää sitten tarinan anopin, joka on helpottunut, koska tämä teksti ei tule asettamaan häntä kiusalliseen valoon. Hänellä on nimittäin vielä traumoja siitä, kun julkaisin kuvia hänen leivonnaisistaan postauksessani Totuus leivonnaisista.

Tarina meni kuitenkin niin, että anoppi päätti järjestää vävypojilleen (ja vastaavaksi luokiteltaville) oikein kunnon talkoot, koska hänellä oli venynyt muutamia mutkikkaita pihaprojekteja jo toista vuotta. Vävypoika A ilmoitti suostuvansa osallistumaan vain siinä tapauksessa, että saa käyttöönsä minikaivurin, jossa on lukittava koppi. No, hänelle se luonnollisesti järjestettiin.

Vävypoika A lukittautuneena kaivuriin

Samainen vävypoika A joutui myös käymään anopin kanssa perustavan keskustelun siitä, että kumpi tälle työmaalle arvioi tarvittavien maa-aineslaatujen määrän ja tyypin. Anoppi koki, että hänellä olisi sillä saralla annettavaa tälle projektille. Vävypoika A laittoi hanttiin. Anoppi joutui perääntymään, koska vävypoika A oli projektin kannalta välttämätön. 

Anoppi joutui hankaluuksiin myös mahdollisten talkootarjoilujen suhteen. Hän olisi kovasti halunnut ampua itseään jalkaa tarjoilemalla jotakin varmaa "menestystä", kuten antipasti-buffetia tai äyriäissalaattia. Yritin kertoa, että viisainta olisi nyt vain valita tuppipotut ja makkarakastike, mutta se ei kuulemma onnistunut, koska anoppi ei osaa valmistaa ruskeaakastiketta, eikä ehdi kolmessa viikossa opetella, koska on yhden viikon lomallakin. 

Vävypoika B vaati kopin sijaan talkoisiin paljun. Hänkin sai tahtonsa luonnollisesti läpi, koska on kestävän vatsansa vuoksi anopin suuressa suosiossa pystyessään syömään mitä eksoottisimpia ruokavirityksiä, joihin anoppi on hurahtanut. 

Vävypoika B ja palju, jonka hän
varoituksistani huolimatta halusi lämmittää 50 asteiseksi.

Osallistuja C ilmoitti, että hänkin haluaa ajaa minikaivuria. Konfliktin välttämiseksi anoppi vastasi, että se on mahdollista, mikäli C menee aamuyöstä kaivuriin istumaan varatakseen tehtävän. C onneksi myöhästyi talkoista sen verran, että kevyen kaivuripestin sijasta voitti soran pukkaamisen kottikärryillä. 

Myöhästyminen tuntui muutenkin olevan talkoiden teema, koska minulle selvisi taas yksi iso ero kaupunkilaissukulaisten ja maalaissukulaisten välillä. Maalaiset (Vävypoika A ja D) saapuvat aamulla ajoissa paikalle asianmukaisessa varustuksessa saattaakseen työn päätökseen ns. hyvän sään aikana. Kaupunkilainen sen sijaan laskelmoi, että jos kutsussa ei ole ilmoitettu kellonaikaa, paikalle voi saapua esimerkiksi iltapäivällä klo 14. Toki heille se tarkoittaa aamua, koska elävät eri aikavyöhykettä, koska valvovat yöllä kahteen ja heräävät puoliltapäivin. Siinä vaiheessa iltapäivää heidän talkoopanoksensa keskittyyy enemmän viihdytyspuoleen, mutta tästä he saivat paikan päällä jo palautteen, joten jätetään asia sikseen blogin puolella: En halua myöskään aiheuttaa ensimmäistä riitaa näin sopuisassa ja yksimielisessä blogissa.

Esimerkillisesti pukeutunut D.

Loppujen lopuksi talkoot etenivät järjestelmällisesti, reipashenkisesti ja anopin hampurilaisbuffet oli hieno kompromissi, joka tyydytti valikoivimpienkin vävypoikien nälän. Sujuvaksi ei voida sanoa sitä hetkeä, kun miespulasta kärsineellä työmaalla allekirjoittanut joutui lastaamaan minikaivurilla soraa kottikärryihin. "Varo nyt vähän, ettet hajota naapurin kottareita!" (Kiitos vaan lainasta Jorma!) ja "Oisit kyllä saanut kenkää joka työmaalta", mutta tämän rakentavan palautteen otan vastaan mukisematta. Oli muuten viheliäistä hommaa!

Ei äyriäisiä, ei vuohenjuustoa, ei rucolaa, hyvin toimittu anoppi!

Muuten talkoot sujuivat ammattimaisemmin ottein ja päättyivät siihen, että anoppi palautti klo 2 yöllä paljussa ryppyisiksi liuenneet vävypojat koteihinsa, autonovet lapsilukossa, jotta yksikään ei päässyt karkaamaan yöelämään. Näin sujuvasti siis toimii yhteistyö anopin ja vävypoikien kesken! 

Maatalous on huonosti kannattava perinneleikki

Maatalouden ahdinkoa on pursunnut monessa mediassa viime päivinä. Tosin osa medioista on takuulla tuttuun tapaan hissukseen, kuin kusi sukassa, mutta ilman niitäkin sana on kiirinyt. Aiheeseen liittyviin juttuihin on ollut helppo samaistua. Onhan meilläkin se tilanne, että tilaa kehitetään kyllä, mutta molempien hankkiessa tulonsa tilan ulkopuolelta. Ts. harrastetaan maataloutta niska limassa kannattavuuden äärirajoilla, perinteisiä arvoja uhkuen. 

Tässä pari linkkiä samaistusta aiheuttaneisiin artikkelintynkiin
Viljelijät pelkäävät konkurssiaaltoa
Ellei maatalous kannata, kuinka käy ruuantuotannon?

Tilan pitoa aloitellessa moni totesi minulle, että olen hurjan rohkea. Rivien välistä luin, että rohkea ja hullu ovat synonyymejä. Koko ajan olen hokenut, kuin mantraa, että "Uskon maatalouteen ja suomalaiseen ruuantuotantoon!". Mantra alkaa olla käytössä kulunut ja niin vanhaa sesonkia, kuten Carpe Diem ja Elämä on. 

Tilakauppoja tehdessä asianajajakin totesi, että nämä maatalouden sukupolvenvaihdokset on aina ihan oma tarinansa, koska tällä rahalla voisi saada hyvin toimivan yrityksen, mutta saa huonosti toimivan. Ja lisäsi, että olen kyllä rohkea. Eli hullu. 

Sen jälkeen on tehty kaikki mahdolliset kehitystoimenpiteet, jotka on järkeväksi nähty. Tämän vuoden kriisiä kukaan ei osannut ennustaa. "Joko teillä kohta puidaan?" kuulostaa yhtä realistiselta, kuin Tuomas Enbuske maatalousnäyttelyssä. Ei, ei puida. Liekkö ollenkaan.

Takana on kuitenkin edeltävien sukupolvien työtä, perinteitä ja sellaisia arvoja, joille on vaikea laittaa hintaa. Jotenkin vaan päätetään pärjätä. Siihen kait monen tilan toiminta perustuu: Pakkoon pärjätä. Se luo liian paksun selkänahan, josta riittää monelle revittävää. 

Suomalaista kauraa pellolla, mittaamattoman arvokasta vain viljelijälle itselleen.