Aloitin blogin neljä vuotta sitten, aivan törkeän innostuneena ja varmana kyvyistäni, kuten myös täysin epätietoisena siitä, kuinka paljon aikaa vie
a) pieni lapsi
b) toinen pieni lapsi pienellä ikäerolla
c) blogin kirjoittaminen
Alku oli räjähdyksenomainen. Kirjoitukseni maaseudun puolisoille veti blogiin yli 100 000 kävijää ensimmäisenä vuotena.
Sen lisäksi suurta kävijämäärää on kosiskellut maaseudunlajikuvaukset, ja hieman yllättävinäkin lukijamagneetteina olivat listaukseni parhaimmista ja huonoimmista Tupperware-ostoksista ja traumaattinen tarinani asuntoautoilusta.
Sitten blogissa elettiin enemmän tai vähemmän hiljaiseloa. Muutaman vuoden ajan aivoissani ei vain ollut havaittavissa toimintaa, kuin vain liittyen siihen, että sain pidettyä elossa kaksi pientä lasta. Niitä aikoja en haikaile kaipauksella, mutta pelkään, että joskus vielä aika kultaa muistot. Onneksi voin silloin lukea vanhoja päiväkirjamerkintöjä kuten:
" Tämä elämä on kyllä kiireistä. Ei ehdi ajatellakaan. Tuntuu hullulta muiden elämä, jossa lomaillaan, käydään salilla, katsotaan leffoja jne."
"Anni oli vähän kiukkuinen ja tippui pöydältä taas."
Hiljaiselo ei tietenkään tee blogille kauhean hyvää. Sittemmin kävijämäärät ovat tasaantuneet ja nykyään blogissa vierailee muutama tuhat kävijää kuukaudessa. Instagramin puolella olen aktiivisempi, Facebook on jäänyt hieman taustalle.
Blogin tulevat ajat eivät ole järjestelmällisesti suunniteltuja, kuten ei moni muukaan asia elämässäni. Toki tekstejä alkaa taas tulla päästäni ulos. Toisaalta houkuttaisi uudistaa kaikki isolla kädellä. Tässä vuosien varrella on selkiytynyt se, että toivoisin tästä kirjoittamisesta itselleni myös ammattia. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun sanon sen ääneen.
Huumorilla lannoitettua maanviljelyä, pyllistyksiä byrokratialle ja tosielämää maaseudulta.
keskiviikko 21. marraskuuta 2018
maanantai 12. marraskuuta 2018
Kannusta amatööribloggaajaa estoitta
Blogin kirjoittaminen on välillä hulvatonta ja välillä ihan paskaa. Mukavaa se on silloin, kun teksti tunkee päästä kuin talitintti syksyllä välikatolle. Silloin kun joku todistettavasti on lukenutkin blogiasi, koska harva tätä kuitenkaan ihan itselleen tekee. Silloin kun joku sanoo saaneensa sinulta hyvän vinkin tai vaihtoehtoisesti nauraneensa lantionpohja pettäen.
Paskaa se on silloin, kun aiheita olisi mielessä, mutta ei ehdi keskittyä postauksen lopulliseen työstämiseen. On kuitenkin aika pitkä taival ideasta valmiiksi postaukseksi, jossa on järkevästi rakenneltu teksti ja aihetta edes hatarasti tukevat kuvat. Paskaa se on silloinkin, kun kuvittelee kirjoittaneensa jotakin mielenkiintoista, mutta kukaan ei juurikaan reagoi tuotokseesi ja tajuat sen erinomaisuuden olevan hieman harhaista. Paskassa tarpomista on myös se, että nykymaailmassa täytyisi olla joka tuutissa, jotta olet olemassa. Samalla kun pitäisi keittää riisipuuroa keittiössä, pitäisi postata Instagramiin jotakin upeaa, joka on vain hatarasti totta.
Ja sitten se ehkä vaikein. Et ole mitään, jos sulla ei ole 10 000 Instagram-seuraajaa ja viittä stalkkeria ja blogilla tuhansia lukijoita, jotka aktiivisesti kommentoivat, jakavat ja rummuttavat erinomaisuuttasi. Kun äitikään ei ole lukenut uusimpia postauksiasi, saati sitten puolet Suomen kansasta.
Kriiseilen myös sen kanssa, että kuinka kiinnostavaksi omat ajatukset voi luokitella. Kun loppujen lopuksihan tässä jaetaan enimmäkseen omia ajatuksia, niin kyllä kieltämättä välillä tuntuu, että tämä soopa EI VOI kiinnostaa ihan ketään. Kynnys painaa julkaise-nappia on välillä erittäin konkreettinen.
Koska marginaalisen aihepiirin amatööriblogin kirjoittajalle ei ilmaannu ilmaislahjoja, palkintoehdokkuuksia ja kutsuja VIP-juhliin, heidän kannustamisensa on meidän tavallisten lukijoiden harteilla. Paras palkinto on, kun annat palautetta, kommentoit, kerrot, että luit, elät mukana ja olet olemassa. Se palaute on polttoainetta yksinäisen kirjoittajan aivoille, se rohkaisu saa julkaisemaan tekstejä, jotka melkein hävettääkin. Juuri kun ajattelit, että miksi minä tätä sontaa tänne kirjoitan, varmasti sukulaiset saa hävetä, niin joku sanoo kaupan kassalla, että oli nauranut ääneen ja huutanut aviomiehenkin lukemaan.
Paskaa se on silloin, kun aiheita olisi mielessä, mutta ei ehdi keskittyä postauksen lopulliseen työstämiseen. On kuitenkin aika pitkä taival ideasta valmiiksi postaukseksi, jossa on järkevästi rakenneltu teksti ja aihetta edes hatarasti tukevat kuvat. Paskaa se on silloinkin, kun kuvittelee kirjoittaneensa jotakin mielenkiintoista, mutta kukaan ei juurikaan reagoi tuotokseesi ja tajuat sen erinomaisuuden olevan hieman harhaista. Paskassa tarpomista on myös se, että nykymaailmassa täytyisi olla joka tuutissa, jotta olet olemassa. Samalla kun pitäisi keittää riisipuuroa keittiössä, pitäisi postata Instagramiin jotakin upeaa, joka on vain hatarasti totta.
Ja sitten se ehkä vaikein. Et ole mitään, jos sulla ei ole 10 000 Instagram-seuraajaa ja viittä stalkkeria ja blogilla tuhansia lukijoita, jotka aktiivisesti kommentoivat, jakavat ja rummuttavat erinomaisuuttasi. Kun äitikään ei ole lukenut uusimpia postauksiasi, saati sitten puolet Suomen kansasta.
Kriiseilen myös sen kanssa, että kuinka kiinnostavaksi omat ajatukset voi luokitella. Kun loppujen lopuksihan tässä jaetaan enimmäkseen omia ajatuksia, niin kyllä kieltämättä välillä tuntuu, että tämä soopa EI VOI kiinnostaa ihan ketään. Kynnys painaa julkaise-nappia on välillä erittäin konkreettinen.
Koska marginaalisen aihepiirin amatööriblogin kirjoittajalle ei ilmaannu ilmaislahjoja, palkintoehdokkuuksia ja kutsuja VIP-juhliin, heidän kannustamisensa on meidän tavallisten lukijoiden harteilla. Paras palkinto on, kun annat palautetta, kommentoit, kerrot, että luit, elät mukana ja olet olemassa. Se palaute on polttoainetta yksinäisen kirjoittajan aivoille, se rohkaisu saa julkaisemaan tekstejä, jotka melkein hävettääkin. Juuri kun ajattelit, että miksi minä tätä sontaa tänne kirjoitan, varmasti sukulaiset saa hävetä, niin joku sanoo kaupan kassalla, että oli nauranut ääneen ja huutanut aviomiehenkin lukemaan.
Perästä kuuluu <3 |
tiistai 6. marraskuuta 2018
Kaikkea ihanaa!
Kärsin syksystä ja olen löytänyt pimeyden kestämiseksi edullisen tavan terapioida itseäni: Joululahjaideoiden bongailu Pinterestistä ja muista medioista. Olen kerännyt tähän jotakin ihan niinkin yksinkertaisella kaavalla, kuin "jotakin ihanaa". Tykkään katsella blogeista ja instasta muiden tekemiä kokoelmia omista ihanuusbongauksista, joten päätin koostaa omatkin, tietoisena siitä, että makuja on monenlaisia.
Tämä ihanien asioiden bongailu on sikäli edullistakin, kun näitä ei osta, niin säästyy rahaa. Joululahjoja rakastan ostaa muille, mutta muiden toiveiden ja haaveiden arvailu on välillä haastavaa. Joululahjoina siksi palvelulahjakortit ovat usein luotettava ja kansantaloudellinen valinta.
Pinkki on paras:
Ted Bakerin penaali (Zalando): No Ted Bakerilla ei mun mielestä voi mennä vikaan, ei millään.
Aikuisten Ystäväkirjasta on tullut jokin aika sitten uusi painos. Sarkastisuus lupaa hyvää.
Pinkki uistinpakki (Motonet): Aika ihana, sellaisellekin, jolla tarve järjestellä esim. ompelu- tai askartelutarvikkeita.
Ted Bakerin kännykkäkuoret (Zalando): Bling bling kännykänkuorissa tuo joka päivään ihanuutta
Tämä ihanien asioiden bongailu on sikäli edullistakin, kun näitä ei osta, niin säästyy rahaa. Joululahjoja rakastan ostaa muille, mutta muiden toiveiden ja haaveiden arvailu on välillä haastavaa. Joululahjoina siksi palvelulahjakortit ovat usein luotettava ja kansantaloudellinen valinta.
Työmiehen/-naisen lahjaideoita:
Kuvassa: Elektroniset lämpökäsineet (karkkainen.com): Näiden nimeen moni vannoo. Itsellä ei vielä ole, koska "talvella kärsitään ja piste", mutta voisiko elämänsä tehdä mukavaksi?
QuietOn- aktiiviset vastamelukorvatulpat. Mielenkiintoinen kotimainen innovaatio, voisi olla aika kätevät!
Milwaukeen akkukäyttöinen rasvaprässi: Pitkään elettiin ilman tätä ja nyt ei enää menis päivääkään. Paatuneimmankin "vanhassa vara parempi"-jäärän käsiin tämä sattuu, kun täytyy alkaa koneita rasvata.
Makitan akkukäyttöinen kahvinkeitin: Ai hitsi, kahvihullulle tämä ois aika mainio.
Pinkki on paras:
Ted Bakerin penaali (Zalando): No Ted Bakerilla ei mun mielestä voi mennä vikaan, ei millään.
Aikuisten Ystäväkirjasta on tullut jokin aika sitten uusi painos. Sarkastisuus lupaa hyvää.
Pinkki uistinpakki (Motonet): Aika ihana, sellaisellekin, jolla tarve järjestellä esim. ompelu- tai askartelutarvikkeita.
Ted Bakerin kännykkäkuoret (Zalando): Bling bling kännykänkuorissa tuo joka päivään ihanuutta
Harakalle joululahjaideoita:
Toisille metallin hohde vaan saa silmät kiilumaan.
Rannesykemittari Suunnolta (Keskinen)
Ihana kimalteleva osoitekirja meille muinaisille ihmisille, joiden osoitteet ovat kirjassa, eikä missään sähköisessä höpöhöpö-paikassa. (Paper Shop, Helsinki)
Nämä Polaroid-kamerat vaan on niin ihania!
Mountain horsen kimalteleva tupsupipo, ihana! (Mountain Horse)
Hevosnaisen suurimmat haaveet
"Haaveissa vainko oot mun"
Avantin lana ratsastuspohjien muokkaamiseen olis täydellinen (avant.fi)
NoShout-systeemillä valmentajan ei tarvi HUUTAAA, vaan ohjeet tulevat kätevästi korvanappiin ja luovat transsinomaisen tilan. (noshout.fi)
Kellfrin puomivaunu ois kätevä.
Ultimaattinen haave ulkona ratsastavalle: Kentän laidalle peili! Verstaalta.fi:llä näyttäisi olevan.
Kerro mitä mieltä olit, bongasitko mitään kivaa ja minkälaisia koosteita voisit katsellakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)