Nykypäivänkin Niskavuoren naiset

Olin erittäin innoissani, kun alkukesästä luin juuri ilmestyneestä Erkki Wuolijoen kirjasta Niskavuoren henki. Oon nimittäin intohimoinen Niskavuori-fani, ja odotin intopiukeana kaikkia lisätietoja, mitä tämä kirja tulisi tarjoamaan ja taustojen avautumista.

Linkki MT:n sivuilla olleeseen juttuun kirjasta

Valitettavasti oon saanut olla aivan rauhassa tämän Niskavuori-fanitukseni kanssa, koska kukaan ystävistäni (nuo kaupunkilaismoukat) ei varmaan edes tiedä mikä tämä Niskavuori on! Ja minä oon katsonut niitä leffoja ihan pikkupennusta saakka, että melkein voi kysyä, että kuinka suurta hallaa ne on tehneet mun henkiselle kehitykselle.

Kärsivällisenä ihmisenä tilasin kirjan HETI. Vaikka en ehdi edes sanomalehteä lukea, tätä aloin pikkuhiljaa selailla. Aluksi ajattelin, että voi apua, niin raskasta historiatekstiä, etten jaksa lukea riviäkään, mutta kyllä se siitä sitten lähti. Historiaa oli kyllä paljon, ja kyllähän se taustoja avasi, mutta vielä enemmän olis saanut olla juurikin Niskavuoreen liittyviä kohupaljastuksia. Mutta hei, olen tosi vaativa tekstin viihteellisyyden suhteen eli tyyliin Seiskassa on juuri oikea määrä tekstiä ja riittävästi kuvia.

Nuo Niskavuoren näytelmät on mun mielestä ajattomia teoksia. Niin moni asia osuu edelleen maaliin, kuin nyrkki silmään. Ei monetkaan arvot, haasteet tai perhekuviot ole muuttunut miksikään, vaikka kaupunkilaissielusta saattaa vieraalta tuntuakin. Antoisinta materiaalia on ne keskustelut, joissa nämä tilaansa koko sielullaan sitoutuneet Niskavuorelaiset yrittävät selittää kaupungissa kasvaneelle Ilonalle, mikä siinä Niskavuoressa niin vetää puoleensa. Ja siinä vaiheessa mulla yleensä pääsee märy, kun Loviisa lopussa sanoo Ilonalle, että "Menehän Ilona ja käske tuoda ruoka pöytään. Istu pöydän päähän, minun paikalleni, niinkuin olisit aina siinä istunut." 

PS. Jos täältä blogistakaan ei löydy yhtään Niskavuori-fania, niin vaivun epätoivoon!