Asiaa yhtään kaunistelematta tai kärjistämättä, suomalainen maataloustuotanto on kriisissä. Ylevien arvostuspuheiden sijasta se kaipaisi ihan käytännöntason tekoja, joihin joutuisivat osallistumaan myös ne, joiden oma hanuri ei ole vielä hiessä.
Kotimaisuudella ratsastava pizzaketjumme Kotipizza voisi esimerkiksi aloittaa hommaamalla pariloidun kananpoikansa Brasilian sijaan ihan tästä kotimaasta. Sitä ei markkinointipuheet muuksi muuta, että nämä pikaruokaketjut syöttävät suuren määrän suita ulkolaisella rituaaliteurastetulla lihalla, joiden tuotanto-olosuhteita Kotipizzankaan viestinnänammattilaiset eivät voi, eivätkä halua tietää. Minusta tämä on viestinnällä petkuttamista, vaikka sen muokkaisi mihin muotoon.
Samaan sakkiin kuuluvat myös muut ketjut, Hesburgerit, Subwayt sun muut. Voitkin saada paljon kotimaisemman tuotteen syömällä vaikkapa etnisessä ravintolassa näennäisen kotimaisuusmannekiinin sijaan. He ovat sentään saattaneet ostaa lihansa kotimaisena paikallisesta tukusta laskelmoimatta.
Suomen armeijan nyt luulisi marssivan kotimaisella ruualla, mutta ei suomalainen tuottaja sellaista arvostuksenosoitusta saa. Kaikki ostetaan muualta, mikä vain halvalla lähtee.
Maaseutumedian Hannu Koivisto tiivisti asian osuvasti: Maatalouden kriisi on asennekriisi. Sitä se minunkin mielestäni on. Tarpeeksi pitkälle kun aliarvostetaan omia vahvuuksia, niin nyt sitten ajetaan kriisipakettia maatalouden pelastamiseksi. Riittäisi, kun riittävän moni ottaisi pään pois takapuolestaan.
Syitä ahdingolle keksitään kaikkialta muualta, kuin kotimaasta, omista joukoista. Byrokraatti "tekee vain työtänsä" tulkitsemalla kaiken maatalouden kannalta haitallisesti ja ruokaketju "haluaa taata yrittäjälle kannattavan tuotteen". Blaa blaa blaa. Kenenkään työtä ei ole tuhota toisen elämäntyötä, ja kannattavuus menee tässä suhteessa persuus edellä puuhun.
Mutta puhetta; sitä täällä riittää, kuin lainaa maajussilla. Mallimaa kun kumartelee vähän kaikkialle, tulee pyllistäneeksi omilleen.
