Kotimaisuus on arvokasta vain puheissa

Asiaa yhtään kaunistelematta tai kärjistämättä, suomalainen maataloustuotanto on kriisissä. Ylevien arvostuspuheiden sijasta se kaipaisi ihan käytännöntason tekoja, joihin joutuisivat osallistumaan myös ne, joiden oma hanuri ei ole vielä hiessä.

Kotimaisuudella ratsastava pizzaketjumme Kotipizza voisi esimerkiksi aloittaa hommaamalla  pariloidun kananpoikansa Brasilian sijaan ihan tästä kotimaasta. Sitä ei markkinointipuheet muuksi muuta, että nämä pikaruokaketjut syöttävät suuren määrän suita ulkolaisella rituaaliteurastetulla lihalla, joiden tuotanto-olosuhteita Kotipizzankaan viestinnänammattilaiset eivät voi, eivätkä halua tietää. Minusta tämä on viestinnällä petkuttamista, vaikka sen muokkaisi mihin muotoon.

Samaan sakkiin kuuluvat myös muut ketjut, Hesburgerit, Subwayt sun muut. Voitkin saada paljon kotimaisemman tuotteen syömällä vaikkapa etnisessä ravintolassa näennäisen kotimaisuusmannekiinin sijaan. He ovat sentään saattaneet ostaa lihansa kotimaisena paikallisesta tukusta laskelmoimatta. 

Suomen armeijan nyt luulisi marssivan kotimaisella ruualla, mutta ei suomalainen tuottaja sellaista arvostuksenosoitusta saa. Kaikki ostetaan muualta, mikä vain halvalla lähtee.

Maaseutumedian Hannu Koivisto tiivisti asian osuvasti: Maatalouden kriisi on asennekriisi. Sitä se minunkin mielestäni on. Tarpeeksi pitkälle kun aliarvostetaan omia vahvuuksia, niin nyt sitten ajetaan kriisipakettia maatalouden pelastamiseksi. Riittäisi, kun riittävän moni ottaisi pään pois takapuolestaan.

Syitä ahdingolle keksitään kaikkialta muualta, kuin kotimaasta, omista joukoista. Byrokraatti "tekee vain työtänsä" tulkitsemalla kaiken maatalouden kannalta haitallisesti ja ruokaketju "haluaa taata yrittäjälle kannattavan tuotteen". Blaa blaa blaa. Kenenkään työtä ei ole tuhota toisen elämäntyötä, ja kannattavuus menee tässä suhteessa persuus edellä puuhun. 

Mutta puhetta; sitä täällä riittää, kuin lainaa maajussilla. Mallimaa kun kumartelee vähän kaikkialle, tulee pyllistäneeksi omilleen. 

Maatalous on huonosti kannattava perinneleikki

Maatalouden ahdinkoa on pursunnut monessa mediassa viime päivinä. Tosin osa medioista on takuulla tuttuun tapaan hissukseen, kuin kusi sukassa, mutta ilman niitäkin sana on kiirinyt. Aiheeseen liittyviin juttuihin on ollut helppo samaistua. Onhan meilläkin se tilanne, että tilaa kehitetään kyllä, mutta molempien hankkiessa tulonsa tilan ulkopuolelta. Ts. harrastetaan maataloutta niska limassa kannattavuuden äärirajoilla, perinteisiä arvoja uhkuen. 

Tässä pari linkkiä samaistusta aiheuttaneisiin artikkelintynkiin
Viljelijät pelkäävät konkurssiaaltoa
Ellei maatalous kannata, kuinka käy ruuantuotannon?

Tilan pitoa aloitellessa moni totesi minulle, että olen hurjan rohkea. Rivien välistä luin, että rohkea ja hullu ovat synonyymejä. Koko ajan olen hokenut, kuin mantraa, että "Uskon maatalouteen ja suomalaiseen ruuantuotantoon!". Mantra alkaa olla käytössä kulunut ja niin vanhaa sesonkia, kuten Carpe Diem ja Elämä on. 

Tilakauppoja tehdessä asianajajakin totesi, että nämä maatalouden sukupolvenvaihdokset on aina ihan oma tarinansa, koska tällä rahalla voisi saada hyvin toimivan yrityksen, mutta saa huonosti toimivan. Ja lisäsi, että olen kyllä rohkea. Eli hullu. 

Sen jälkeen on tehty kaikki mahdolliset kehitystoimenpiteet, jotka on järkeväksi nähty. Tämän vuoden kriisiä kukaan ei osannut ennustaa. "Joko teillä kohta puidaan?" kuulostaa yhtä realistiselta, kuin Tuomas Enbuske maatalousnäyttelyssä. Ei, ei puida. Liekkö ollenkaan.

Takana on kuitenkin edeltävien sukupolvien työtä, perinteitä ja sellaisia arvoja, joille on vaikea laittaa hintaa. Jotenkin vaan päätetään pärjätä. Siihen kait monen tilan toiminta perustuu: Pakkoon pärjätä. Se luo liian paksun selkänahan, josta riittää monelle revittävää. 

Suomalaista kauraa pellolla, mittaamattoman arvokasta vain viljelijälle itselleen.