Maatalouden ahdinkoa on pursunnut monessa mediassa viime päivinä. Tosin osa medioista on takuulla tuttuun tapaan hissukseen, kuin kusi sukassa, mutta ilman niitäkin sana on kiirinyt. Aiheeseen liittyviin juttuihin on ollut helppo samaistua. Onhan meilläkin se tilanne, että tilaa kehitetään kyllä, mutta molempien hankkiessa tulonsa tilan ulkopuolelta. Ts. harrastetaan maataloutta niska limassa kannattavuuden äärirajoilla, perinteisiä arvoja uhkuen. Tässä pari linkkiä samaistusta aiheuttaneisiin artikkelintynkiin
Viljelijät pelkäävät konkurssiaaltoa
Ellei maatalous kannata, kuinka käy ruuantuotannon?
Tilan pitoa aloitellessa moni totesi minulle, että olen hurjan rohkea. Rivien välistä luin, että rohkea ja hullu ovat synonyymejä. Koko ajan olen hokenut, kuin mantraa, että "Uskon maatalouteen ja suomalaiseen ruuantuotantoon!". Mantra alkaa olla käytössä kulunut ja niin vanhaa sesonkia, kuten Carpe Diem ja Elämä on.
Tilakauppoja tehdessä asianajajakin totesi, että nämä maatalouden sukupolvenvaihdokset on aina ihan oma tarinansa, koska tällä rahalla voisi saada hyvin toimivan yrityksen, mutta saa huonosti toimivan. Ja lisäsi, että olen kyllä rohkea. Eli hullu.
Sen jälkeen on tehty kaikki mahdolliset kehitystoimenpiteet, jotka on järkeväksi nähty. Tämän vuoden kriisiä kukaan ei osannut ennustaa. "Joko teillä kohta puidaan?" kuulostaa yhtä realistiselta, kuin Tuomas Enbuske maatalousnäyttelyssä. Ei, ei puida. Liekkö ollenkaan.
Takana on kuitenkin edeltävien sukupolvien työtä, perinteitä ja sellaisia arvoja, joille on vaikea laittaa hintaa. Jotenkin vaan päätetään pärjätä. Siihen kait monen tilan toiminta perustuu: Pakkoon pärjätä. Se luo liian paksun selkänahan, josta riittää monelle revittävää.
 |
| Suomalaista kauraa pellolla, mittaamattoman arvokasta vain viljelijälle itselleen. |
