Kävelevä juhla vai arki-ihminen

Aika vasta luin tai kuulin jostakin, kun joku kuvaili läheistään, että "hän on kuin kävelevä juhla". Ajattelin, että vau miten hienosti sanottu. Tuon suurempaa kohteliaisuutta on vaikea edes keksiä. Tänään oon kyllä tullut siihen tulokseen, että jos toiset on käveleviä juhlia, niin me toiset ollaan se tasaisesti taapertava arki. Nämä arkipyhät ei nimittäin sovi mulle. Simppelille ihmiselle toimii parhaiten, kun asiat rullaa tutulla painollaan: Herätys aamulla samaan aikaan, puuro nassuun kaikille, jotka eivät osaa siitä kieltäytyä. Sitten väkerretään joku lounas, aika usein makaronilaatikkoa, koska se käy melko mukisematta kaikille. Sitten tavallista elämää, illalla sauna ja nukkumaan.

Arkipyhä kuitenkin pistää kaiken uusiksi. Onkin ERITYISPÄIVÄ, joka on tarkoitettu enemmän juhlaihmisille. Arkipyhänä kokoonpano vaihtuu, rytmi vaihtuu (keskellä viikkoa!), sitten ollaan sekaisin onko keskiviikko vai lauantai. Päivälle tulee väkisin luotua epärealistisia odotuksia, jotka sitten romuttuessaan aiheuttavat epäonnistumisen häivähdystä. Tänäänkin aioin tehdä vaikka mitä. Loppujen lopuksi en kuitenkaan edes jaksanut liikkua mihinkään, koska on niin kovasti pakkasta ja tästä arkiminästä naamioituminen yhteiskuntakelpoiseksi olisi vaatinut liian suuria ponnisteluja:
1. Hampaiden pesu
2. CC-voiteen levittäminen
3. Pyjamahousuista ja räjähtäneestä bändihupparista luopuminen
4. Toppavaatteisiin ahtautuminen
5. Ulos meneminen

Kävelevä juhla olisi varmasti eilenkin järjestänyt koko naapurustolle jääkiekkovalvojaiset. Ne olisivat jatkuneet pitkään ja hurmioituneesti. Arki-ihminen ei oikein uskaltanut katsoa koko ottelua, ja meni kiltisti nukkumaan paistettuaan vähän lättyjä. Arki-ihminen on se, joka juhlien sijaan muistaa kaupassa mitä leikkelettä kukin perheenjäsen haluaa (kaikki haluavat luonnollisesti erilaista). En edes tiedä mitä kävelevä juhla tekee loppiaisena, mutta arki-ihminen sulattaa pakastinta, tuulettaa peittoja, pesee lakanoita, hitsaa hallissa tai mittaa kauran hehtolitrapainoa. 

Molempia tyyppejä tarvitaan. Vaikka salaa toivoinkin, että nostaisin juhlafiiliksen kattoon aina saapuessani, kyllä tyydyn siihenkin ratkaisuun, että kun arki-ihmisen sormen ottaa pois vesilasista, niin siihen todellakin jää kolo, ja jos koko lasi kaatuu, niin arki-ihminen tarvitaan vähintäänkin kertomaan, että missä meillä säilytetään luutuja.

Ps. Joulukuusi saatiin onneksi tänään ulkoistettua. Vaikka oonkin ollut lokakuusta saakka jouluhurmassa, niin nyt tuntui jo korkealta ajalta päästä eroon kuusesta ja muusta joulusälästä. Aika aikaansa kutakin.

Tän päivän festivaalihetki: Sortolan mansikkasorbettia