Käsityöihminen ilman lahjoja

Peruskoulun läpäisemiseksi suurimmaksi kompastuskiveksi kohdallani oli koitua käsityöt. Vikana ei ole se, ettenkö olisi innostunut aiheesta, päinvastoin! Innostun välillä aivan valtavasti, näen mielessäni hienot lopputulokset ja tartun toimeen. Ongelmaksi muodostuu vain toteutus. Suuret luulot ja ”helpot” ohjeet ajavat minut siihen umpikujaan, että lopputulos ei ole tunnistettavissa. 

Ala-asteella opettelimme kutomaan. Minusta se oli oikein mukavaa. Muistan kun yritin saada silmukoita irtoamaan puikoista ja jouduin lopulta lopettamaan irroittelun, koska koulun kirjaston puupöytään painui puikoista syviä reikiä. Käsialani lienee siis tiukka.

Ompelukoneella ompeluhan on myös mukavaa. Ongelmaksi muodostui siinä se, että en pysy reitillä. Opettaja istutti harjoittelijan viereeni vahtimaan, että ompelisin edes hetken suoraan. Tyylini lienee vapaamuotoinen.

Seuraavaksi ongelmaksi alkoi muodostua se, että meidän täytyi kutoa säärystimet. Niitä tehtiin lopulta koko suvun naisten voimin, jotta taistelun jälkeen kouluun saatiin viedyksi yksi S-koon säärystin ja toinen XL-koon säärystin. Ne riittivät peruskoulun läpäisemiseen. Designini lienee siis omalaatuinen ja toteutustapa verkostoihin perustuva.

Yläasteella valitsin paljon käsityökursseja. Ompelin innokkaasti pyjamahousuja ihanasta kankaasta. Sitten lopulta kävi niin, että jouduin lyhentämään toista lahjetta syystä, jota en muista ja lyhensin vahingossa liikaa. Lopputulos oli suloiset pyjamahousut, jotka jättivät toisen nilkan paljaaksi. Kaavojen noudattamistapani lienee boheemi.

Nykyään alan hiljalleen jo vaistota vaaran. Kun näen lehdessä, Pinterestissä tai livenä jonkin ihanan käsityön, en enää automaattisesti ajattele, että teen sen käden käänteessä itse, vaan lähinnä mietin, että olisiko joku, joka voisi tehdä sen minulle. Elämässä en siis ole oppinut käsitöitä, mutta verkostoitumaan ja löytämään jonkun, joka osaa nekin asiat, joita en itse osaa.