Syksy vaatii nyt vastatoimia

Tämä päivä on tuntunut jo täysimittaisesti syksyltä, joten kurjuus on vaatinut toimenpiteitä. Tämmöistä harmautta, sadetta ja pimeyttä ei jaksa yhtään, jos ei katso Downton Abbeytä dvd:ltä ja tee itselleen teeleipiä. Toinen koirista sen sijaan on viihdyttänyt itseään istumalla koko päivän ulkona puun juurella, orava puussa. Koira joudutaan todennäköisesti kantamaan sisälle illalla, koska ei ole luovuttavaa tyyppiä.

Kuinka kesäistä ja ihanaa!

Kun kurjuuskäyrä lähtee nousuun, vaaditaan vastatoimia. Tässä muutama toimiva kaava:

Sairastuminen: Muumi-DVD ja Jaffa
Mieshuolet: Vihreät kuulat ja mansikkakiisseli
Ei jaksais mennä jumppaan: Mansikkatuutti
Syksy: Downton Abbey, lämpimät teeleivät tai vastaava ja sauna

Kun ei ole varaa ostaa jotakin ihanaa, mutta kallista: Kaurapuuron syönti pari päivää ennen suunniteltua ostoa --> Motivaatio ostamiselle laskee. 
Paha kriisi: Hattara

Teeleivät teki tehtävänsä. Oli muuten hyviä!

 Kun nyt leuhotin noiden teeleipieni kanssa, niin jos sullekin tuli pakonomainen tarve saada niitä, niin niiden valmistus on näppärääkin näppärämpää. En ole muistaakseni kertaakaan onnistunut mokaamaan niitä.

JUUSTOTEELEIVÄT

4 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

2 dl juustoraastetta

1/2 tl suolaa

100 g voita

1 1/2 dl maitoa (tai vettä)

1 muna

juustoraastetta pinnalle

Nypi jauhot, leivinjauhe, juustoraaste, suola ja pehmeä rasva murumaiseksi seokseksi. Lisää maito ja muna. Sekoita tasaiseksi. Taputtele pellille leivinpaperin päälle 4 ohutta leipästä. Pistele leivät haarukalla ja jaa ne taikinapyörällä kevyesti painaen neljään osaan. Pinnalle ripoittele juustoraastetta. Paista uunissa 200 asteessa keskitasossa noin 20 minuuttia.  

Vihikoiran hajuaisti ei hyödytä ihmispoloista

Se, mikä on päättelykyvystäni vähennetty, on lisätty hajuaistiini. Se aisti nimittäin pelaa ylivirittyneesti, kuin vihikoiralla. Toistaiseksi taidosta ei ole löytynyt kauheasti hyötyä, koska sen avulla ei pääse tulliin töihin tai homekoiraksi, vaan joutuu vaan kääntämään liesituuletinta isommalle. Myöskään et hyödy kauheasti taidosta haistaa kotiin tulevasta kumppanista, onko tämä käynyt grillillä tai tiedosta siitä, että 600 metrin päässä autossa tupakoidaan.

Kotikujamme varteen on lentänyt lukuisia vanilija-Wunderbaumeja. Hajukuusen maastoutumista on edeltänyt periaatteellinen keskustelu teemalla "Kuorma-autossa matkustaa joko a) minä tai b) hajukuusi". Toistaiseksi hajukuusi on poistunut ensin. Koko piha muuten haisee vanilijakuuselle, kun se sinne on nakattu. Hajusta pääsee eroon ainoastaan valamalla hajukuusi betoniin ja upottamalla merenpohjaan.

Ruokala voi olla superhaistajalle kärsimysten keidas. Sieltä poistuessa nimittäin vaatteet ja hiukset haisee lounaalle. Se on hirveintä kidutusta, mitä olla saattaa. Kukaan normaalilla hajuaistilla varustettu ei oikein käsitä ahdistunutta nuuhkimistani, että "Hyi hirveä, haisen ihan kinkkukiusaukselle".

Valkosipuli. Se on keksintönä samaa hirvitysten sarjaa yksittäisannostelevan vessapaperitelineen kanssa. Sitä on nimittäin KAIKKIALLA. Sitä tungetaan joka paikkaan ja pahaa aavistamaton superhaistaja tulee sitä laittaneeksi suuhunsa. Sitten pystyykin koko loppuvuorokauden haistelemaan, mitä tuli tehtyä. Valkosipuli on siitä pirullinen asia, että sitä luullaan vaarattomaksi. Ongelma on kuitenkin se, että kaikki eivät sitä voi sietää, ja nekin, jotka pitävät, työskentelevät usein tehtävissä, joissa ei sopisi haista vanhalle juopolle.

Superhaistajan elämä on nuuskuttamista. Aisti saattaa välillä ahdistaa, mutta lohdullista on, ettei pahimpaankaan hajukonfliktiin kuole: Ei vihikoira, eikä kanssaeläjä, joka unohti laittaa liesituulettimen päälle.

Vieruskaveri on ottanut partavesikylvyn.
Harson alla ei ole hymy.

Pennin venytystä

Tänään tuli taas virheellinen lasku. Sain sopivasti viikonloppuun buustia pikkuraivosta, kun tätä sopimusasiaa selvittelin pää hiessä. Tuli siinä vaan mieleen, että tämä on aika tavanomainen tilanne, että asiat ei mene sovitun mukaisesti ja laskuja joutuu oikomaan. Ja mietin asiaa pidemmälle, että onpa onni, että jaksan asioitani ajaa, kuin Ally McBeal konsanaan, koska kaikki eivät enää jaksa. 

Nimittäin jossain vaiheessa iskee lamaannus. Esimerkiksi rahat ovat vähänä, ettei jaksa niihin laskuihin niin tarkasti perehtyä, vaan maksaa kiltisti kaiken, minkä suinkin kykenee. Sellaisella ihmisellä on oikeastaan asiat todella hyvin, joka jaksaa kuunnella kolme varttia puhelinpalvelun tiluliluliitä ja oikaista asian. Sitten ollaan kusessa, kun on aivan sama. 

Monesti myös ikä tekee tehtävänsä (vaaaanhaaa isäääntääää...), ja asioiden selvittelyyn ei riitä vain motivaatiota. "Kaippa se on sitten oikein", tuumataan ja maksetaan pois. Mutta ei se ole. 

Pelkillä laskutuslisillä saisi tällä laskumäärällä tehtyä ulkomaanmatkan vuodessa. Niiden kanssa saa olla kyllä tarkkana. Jos joka pikkulaskuun läsäytetään 5-10 euron laskutuslisä, niin siinä tekee ison säästön, kun jaksaa ne ruikuttaa pois. Oon joskus tuumannut, että jos ei yhtiöllä ole varaa laskua lähettää, niin maksan sitten käteisellä. 

Aiempina vuosina "ilahduttaneet" puhelinluettelolaskut eli yhteystietojen tarkastusmaksut ovat onneksi jääneet nyt pois, kun osaan haistaa vaaran ajoissa. Ansoja viritellään kyllä edelleen säännöllisesti. 

Maallikkosukulaiset ovat joskus pyöritelleet silmiään, kun tinkaan kaupassa. Mutta niin tämä maailma vaan tuntuu toimivan, että joka nippeliä ja nappeliä täytyy kilpailuttaa, jottei peritä ylihintaa. Olis niin helppo soittaa vain yhteen paikkaan, josta tulis rehdillä hinnalla ostaneeksi, mutta semmoista maailmaa ei taida olla olemassa. Muutamassa paikassa tiedän maksavani myös pallittomuuslisää ja se sieppaa eniten. 

Joskus sitä tuntee itsensä hankalaksi ämmäksi ("ai pelkästään tunnet, etkä ole?"), kun jaksaa käydä periaatteellista keskustelua vaikka kahdesta eurosta. Mutta pakko jaksaa, kun jokaiselle säästetylle pennille on tähänkin mennessä löytynyt ottaja. 

Totuus leivonnaisista

Tervetuloa leipomisen realismikeskukseen. Nyt fiilistelemme reseptejä ja katsomme, miten ne muotoutuvat tällaisen tavallisen leipurin keittiössä.

Esittelen aluksi viisi takuuvarmaa herkkuleivonnaista. Valitettavasti lisää on tulossa..

Korvapuustit

Korvapuustit on ihana perusleivonnainen, parasta lämpimänä maidon kanssa .(raisio.fi)

Näitä ei syö kyllä maidonkaan kanssa. Korvapuustien kanssa vaan EI VOI ONNISTUA.

Mustikka- marenkipiirakka

Mustikkapiirakka marenkikuorrutuksella sulaa suussa (ruokala.net)

En sanoisi "juhlavaksi" tai "höyhenen kevyeksi marenkikuorrutukseksi"

Lämmin kermainen leipäjuusto

Jouluisin tapanamme on syödä kermassa haudutettua leipäjuustoa.

Mutta oli joulu tai ei, aina ei voi onnistua... Suussa sulavaa!

Perunarieskat

Ihanat lämpimät perunarieskat ja oikeaa voita, nam!  (kotikokki.net)

Kotioloissa ei heikkohampaisille

Suklaapavlova

Nopea ja näyttävä suklaapavlova (stockmann.fi)

Näyttävä voi olla niin monella tapaa.

 Muuta aiheeseen liittyvää: 

Vähemmän on enemmän, myös yrittäjälle

Yrittämisessä varmaankin parasta on ideointi, uuden aloittaminen, ihana jännitys uuden kynnyksellä ja inspiraation vallassa hulluna heiluminen. Sen sijaan asioiden lopettaminen, luopuminen, yksinkertaistaminen ja asioiden aivan maaliin vieminen on sitä työläämpää sarkaa, joka puurretaan loppuun väkisin.

Ja sitä luopumisen tuskaa on viime vuosiin riittänyt, kun olen välillä katkonut rönsyjä niin, että sydämeen on sattunut. Vaan se on juurikin niin, että pääkasvi ei voi vahvistua, jos elättää liian monta sivuhaaraa. Jauhatustoiminta on loppunut, porukka pienentynyt, järjestötoiminta osaltani vähentynyt minimiin, uutta rakennettu ja vanhaa purettu. Tuoreimpana uudistuksena on vanhan isännän 20 vuotta sitten hankkiman meijerikiinteistön siirtyminen uudelle aikakaudelle, uusien omistajien saattelemana. Oma keskittyminen saa nyt olla viljelyssä.

Kun omaa innostujan luonteen, tulee liikaa haluttua kaikkea. Haluaa olla mukana niin monessa, kaikkialla, koko ajan. Lopputulos on olla kaikkialla vähäsen, muttei kunnolla missään. Mutta tuottavaa se ei näyttäisi olevan. 

Luopumisentuskan jälkeen tulee helpotus. Näin tämän kuului mennä. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. 

Muuta aiheeseen liittyvää:

Nyt on aika varautua kaikkeen

Me kaikkeen varautujat elämme kiireisiä viikkoja. Toiset saattavat kirmailla kuvitelluissa heinäkuun helteissä, mutta me maailmanlopun odottajat emme jouda nyt sellaisia miettiä: Me varaudumme talveen.

On mansikkasesonki, mustikkasesonki, viinimarjasesonki, raparperisesonki jne. Ja niitä kaikkia meillä täytyy olla pakastimessa mielellään satoja litroja. 

Hilloamme, pakastamme, mehustamme, pilkomme ja survomme, kaikkia laatuja, kaiken kokoisiin rasioihin. Liimaamme päälle etikettejä, huudamme jälkikasvua kiikuttamaan niitä pakastimeen ja hyräilemme tyytyväisenä, että tuli mikä tuli, mutta meillä syödään talvella marjoja. 

Huolellisimmat kotitalousihmiset ovat tyhjentäneet ja sulattaneet pakastimen ajoissa talvella. Heillä on tarkka kirjanpito edellisen vuoden marjamääristä ja analyysi menekistä. Mahdolliset muutokset, kuten uudet lapsenlapset tai mittava rakennusprojekti, joka lisää muonavahvuutta, he ottavat luonnollisesti huomioon laskelmissa.

Meidän kakkosluokan kaikkeen varautujien pakastimesta saattaa löytyä vielä edellisvuoden mustikkaa ja puolukkasurvosta 2000-luvun alusta, mutta sopu sijaa antaa, ja kyllä aika tavaran kaupitsee. Tarvittaessa lisäämme pakastimia. Meillä ei nimittäin nähdä nälkää. 

Huolettomat naureskelevat touhullemme ja kertovat, että niitä marjoja saa muuten kaupan pakastealtaasta talvellakin. Vaan kyllä helmikuussa huolettoman hymy hyytyy, kun hoksaa kaupassa kuusinkertaisen hinnan. Mutta ei hätää, kaikkeen varautuja ilmoittaa, että "Hae vaan minulta, pakastin kesällä suakin varten".

Luontoihminen ramboilee käsittämättömästi

Kerron nyt ihmistyypistä, joka löytyy varmasti jokaisen lähipiiristä. Ihmistyyppi, jolle maastokuosi ja gore-tex ovat kuin toinen iho. Ihmistyyppi, joka saattaa aikansa kuluksi käydä samoilemassa karhunkierroksen, ja joka sujahtaa telttaan luontevasti nukkumaan, kuin Lexingtonin lakanoihin konsanaan, nimittäin Luontoihmiset.

Ystäväpariskunta oli juuri viikon lomalla Inarissa. Siellä oli kaikesta päätellen aivan ihanaa ja he eivät malta odottaa, että pääsevät sinne ensi vuonna uudelleen. Luontoihminen keksii heti tuhat syytä miksi. Sen sijaan minun päässäni on vain yksi kysymysmerkki: niin MIKSI? 

Luontoihminen on hän, joka aina tilaisuuden tullen innokkaana kysyy: "Syödäänkö ulkoterassilla?" tai "Pidetäänkö jumppa ulkona?". Luontoihmisen ehdotus saa sisätilaihmisen mielikuvituksen juoksemaan. Ihanan merituulen sävyttämän ulkoruokailun sijaan hetkessä hänen päässään vilistää kylmettynyt ruoka, jääkylmä tuuli, varpunen pomppimassa lautasella, tuuleen lentävä lautasliina. "Öö, vai syödäänkö vaan sisällä..," sisätilaihminen sopertaa lähes syyllinen olo harteillaan. Suomen kesä on kuitenkin niin kovin lyhyt. 

Luontoihminen jaksaa kalastaa tuntikausia ilman havaintoakaan kalasta, koska luontoihmiselle saalis ei ole tärkeä, kokemus luonnosta on. Sisätilaihminen voi kyllä kalastaa, mutta viihdearvo laskee saaliin puuttuessa. Se on sama, kuin katsoisi televisiota, joka ei ole päällä.

Luontoihminen ei voi ymmärtää, että sisätilaihmiselle hirvikärpänen, kyykäärme tai itikat on syy nostaa kädet pystyyn ja vetäytyä leikistä: "Okei luonto, voitit, poistun nyt takavasemmalle". Luontoihminen heilauttaa ilmaan kinttaalla, turauttaa ötökkämyrkystä suihkauksen ja painuu surman suuhun onnellinen hymy kasvoillaan, rinkka selässä heilahdellen. 

Harrastin partiota koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kaikki edellytykset luontoihmisen syntyyn olivat olemassa. Jokin meni pieleen.

Muuta aiheeseen liittyvää: