Terveisiä Heinijärveltä!

Eilen tuli vain yhtäkkiä tunne, että kirjaudunpa pitkästä aikaa bloggeriin ja katson miltä siellä näyttää. Sitten alkoi taas tarinat jotenkin syntyä itsestään ja yhtäkkiä mulla olisikin useampi postaus julkaistavana. Blogin kirjoittaminenhan ei varmaan ole enää edes mitenkään ajankohtaista tai muodikasta. Mihin näitä nykyään edes kuuluisi julkaista?  Tänä päivänä pitäisi varmaankin tehdä podcastia (piti googlettaa miten se kirjoitetaan..) tai vähintään tubettaa, ja mielellään tekisin niitäkin, jos joku atk-jannu hoitaisi kaiken tekniikan ja minä saisin tuottaa sisältöä. Koska jannuja ei ole olemassakaan, on tyytyminen mummokansan metodeihin. Joku varmaan vielä kuitenkin lukee, ainakin toivottavasti, koska luettu teksti on, kuin voiteluainetta aivoille: Suoraan kasiysikymppistä aivolohkoihin.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen 2014 ja löysin lukijani ihanan nopeasti. Rakastin kirjoittamista ja se tuli luonnostaan. Se ei oikeastaan ole muuttunut, vaikkakin pikkulapsiaika surkastutti mun aivan kaiken luovuuden. Ei ollut aikaa ajatella, ei pysähtyä, niin ei aivot silloin tuota mitään "ylimääräistä". Tiesin kuitenkin, että luovuus palaa ennalleen sitten, kun helpottaa.

Se, mikä rassaa eniten, on tämä somemaailma kokonaisuudessaan. En yhtään jaksaisi olla joka kanavassa kiinnostava tai edukseni. Optimoida näkyvyyttä. Opetella algoritmeja. Koen, että tämä perinteinen tapa tuottaa tekstiä ei oikein löydä helposti osaansa tässä kuviin keskittyvässä pintaliihottamisessa. Sellainen ihan tavallinen, arkinen aitous ei välttämättä löydä kanavaansa. Mitään muutakaan en tosin osaa, enkä halua tarjota. Somemaailma on tällä hetkellä liiketoimintaa, jossa tavalliset ihmiset yrittävät sompailla ammattilaisten joukossa, ja lopputulos on kaupallinen hämmennys.

Oon kevään tehnyt kovasti hommia opetellen uutta kaikissa maatilan töissä. Lapset aloittivat päiväkodissa (olis kannattanut aloittaa jo ajat sitten) ja se toi mukanaan uuden arjen. Kylvöt oli kyllä työläine riistapeltoineen aika kova rypistys, mutta selvittiin. Toivon, että löytäisin nyt tähän maatalousyrittäjän hommaan sellaisen tunteen, että tämä vois oikeasti olla mun juttu, eikä jotain, jonka kanssa tuun toimeen.

Somettamisesta tai blogista tuskin otan stressiä jatkossakaan. Kirjoitan, kun kirjoituttaa. Laitan kuvia, jos tulee hyviä, ilman filtereitä. Oon iloinen, kun kuljet matkassa ja annat elonmerkkejä itsestäsi. Että täällä me ollaan, tavalliset ihmiset, arjen keskellä.

Maatalousyrittäjän pahin vitsaus

Maatalousyrittäjän elämässä on yksi vitsaus ylitse muiden ja se ei suinkaan ole rankkasade, vanha isäntä, katovuosi tai hometoksiini, vaan peltoalojen digitointi. Se paholaisen kehittelemä toimenpide suoritetaan pelloille vähintään viiden vuoden välein ja käytännössä tiheämmin, ja siinä suorituksessa jokin härrävärkki ilmakuvaa pellot satunnaiseen aikaan ja hävittää sitten pinta-alasta sopivaksi katsomansa määrän, viranomaisen suosiollisella avustuksella. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että peltoa katoaa muutaman vuoden välein taivaan tuuliin aareja tai hehtaareja. Simsalabim, kalpene kyyhkysiä kadottava taikuri!

Saman peltolohkon saattaa käydä viranomainen mittaamassa maastossa edellisenä kesänä, mutta silti digitoinnissa lohkosta häviää esimerkiksi puoli hehtaaria, kuten kohdallani kävi. Tässä kohti moni varmaan miettii, että  no siitähän täytyy valittaa! Ehei, siitä ei voi valittaa. Siitä ei edes saa tietoa, vaan vähennys täytyy itse huomata ja todeta, muuta ei sitten voikaan tehdä. Kadonnut mikä kadonnut. Suunta on myös aina sen suuntainen, että vähennyksiä tulee, mutta lisäyksiä aloihin ei nämä härrävärkit piirrä vahingossakaan, ei vaikka peltolohkoja on maastossa siistitty ja suurennettu joka suuntaan.

Hauskuus ei tähän lopu, vaan sitten seuraa niitä kuuluisia seuraamuksia. Tulee kirje kotiin, että koska kuvat on otettu viime vuonna ja vähennykset vasta tänä vuonna, niin viime vuoden liiat tukieurot tulee luonnollisesti maksaa heti takaisin. Ensin katosi maa, sitten rahat.

Digitointi on kuin peräruiske, joka laitetaan ilman ummetusta. Kuin tuomio, joka annetaan arpakoneesta. Kuin kolmen kuukauden juurihoito terveeseen hampaaseen. 

Omalta osaltani viime vuosien aikana digitoinnissa on kadonnut noin 2 hehtaaria. Kun mietitään peltojen keskihintaa, niin rahallisestikin tässä on kyse tuhansista euroista. Peltoja on meillä suurenneltu ja kunnostettu joka vuosi niin, ettei pinta-alojen missään nimessä kuuluisi vähentyä. Luonnollisesti tämä pinta-alojen jatkuva satunnainen muuttuminen on myös työllistävä asia niin viljelijälle, kuin viranomaisillekin.

En usko, että missään muussa tapauksessa tämmöinen mielivaltainen vääryys menisi läpi. Että tietokoneen tekemän analyysin perusteella tässä vähennämme nyt tätä työttömyyspäivärahaa sinulta 50 euroa/kuussa ja takautuvasti viimeisiltä vuosilta.Tai nyt on satelliitti ilmoittanut, että ei nähnyt sinun viime viikolla palaavan ajoissa ruokatunnilta, että sinne katosi palkasta viissatanen per kuukausi, kunnes seuraava paikannus tehdään 2023.  

Mutta ei mitään niin huonoa, jottei jotain hyvääkin. Jään nimittäin odottelemaan, että tämä sama satelliitti kuvaa tänä kesänä vartaloni kun päivystän suopellon reunalla, ja ensi kesään mennessä on kadottanut vyötäröstäni 10 senttimetriä. Simsalabim.