Päivänvalo on halpa lisäravinne

Yksi suurin syy miksi vaihdoin tradenomin siistit sisätyöt ja säännölliset palkkanauhat maanviljelyyn, oli pakonomainen tarve saada olla ulkona. Mikään tiedostettu toive se ei ollut, koska en ole mikään reippaan ulkoilijan perikuva, vaan enemmän tiedostamaton tunne epäluonnollisesta olotilasta. Työpaikan ikkunasta katsoin ulkoilmaan, kuin monni huonosti hapettuneesta akvaariosta. Ihmistä ei ole luotu sisätiloihin.

Ennen kolmea vielä pärjää ilman lamppua, mutta kohta on säkkipimeää

Saman totesin tänään, kun koko päivän kykimme sisällä ja tunsin itseni niin vetämättömäksi, ettei minua saisi käyntiin jyrkimpäänkään alamäkeen. Marraskuun viimeisinä päivinä tuntuu, että päivän valoisa hetki on ohi yhtä nopeasti, kuin alkaakin. Päivä ehtii hämärtyä uudelleen ennen kuin tämän talon tyttäret pääsevät yökkäristä pidemmälle. Onneksi minulla on tuolla ulkona nuo kaksi nelijalkaista, pysyvästi nälkäistä hevoseläintä, jotka pakottavat pois sisätiloista toimittamaan heille ruokaa ja siivoamaan heidän jätöksiään. Kun olin raahautunut puolikuolleena haalariin ja ulos, koin jälleen herätyksen: Ulkoilma tekee uudeksi ihmiseksi! Virkistyin, ilostuin ja palasin elävienkirjoihin.

Syypää sun pakkoulkoiluun

Maatalossa ihmiseen varmaan tarttuu sellainen ulkoilman tarve, koska lapsuudessakin ajasta suurin osa todennäköisesti vietetään ulkona, joko vapaaehtoisesti tai pikkupakolla. Sen jälkeen sisätiloihin sulkeminen tuntuu rangaistukselta. Huomaan omasta jälkikasvustani, että viihtyvät ulkona välillä niinkin hyvin, että siirtyisin itse oikein mieluusti sisätiloihin. Tällä hetkellä tuntuisi hurjalta ajatella, että olisin tänäänkin ollut töissä jossakin seinien sisällä tämän päivän ainoan lyhyen valoisan hetken. Hulluksihan siinä tulisi.

Varovaisesti virkistää, elonmerkit alkavat palautua

Ulkoilu siis varmaan on tämän päivän luksusta. Päivänvalo on harvojen ja valittujen lisäravinne. Se olkoot tämän ammatin yksi suurimpia plussia, joka jää helposti unholaan, ellei käy säännöllisesti betonibunkkerissa kokeilemassa.

Kotiovi kutsuu

Rehellinen kuntosaliraportti

2. lokakuuta aloitin juhallisesti kuntosali-projektin, josta kirjoitin blogiin otsikolla Ja niin hänen oli aika ryhdistyä. Vannoin kaksi sormea biblian päällä kulkevani punttiksella säännöllisesti joka sunnuntai ja näin jo sieluni silmin kohentuneet punnerrustulokset ja litteäksi muovautuneen vatsan. En ole lusmuilussa edes pahimmasta päästä, vaan olen mielestäni osanut pitää kuria myös itselleni, siinä missä toisillekin.

Kuntokuuri on edennyt seuraavin askelmerkein. 

su 2.10. kuntosalilla. Lihakset kipeänä seuraavaan torstaihin. Ihan hirveä liikkua!
su 9.10. kuntosalilla. Etureidet järkyttävän kipeänä useita päiviä. Olin kirjoittanut kalenteriin "Olipas se kyykky pelkällä tangollakin raskasta."
su 16.10. ensimmäinen skippaus. Syynä hevoset, jotka aiheuttivat kriisin syömällä olkipellettiä ja jouduin etikkahommiin illaksi. Syy se on sekin.
su 23.10. kuntosalilla reippaasti. Lihakset kipeänä ehkä pari päivää, pystyin liikkumaan.
su 30.10. Lomareissulla. Sali skipattu, ei tunnu missään. 
6.11. Skippaus, koska flunssa. En aluksi tajunnut flunssaa hyväksi syyksi luistella salilta, mutta kaverit vinkkasi ;)
13.11. Edelleen skippaus flunssaan vedoten (Oikeasti olin flunssassa!!) ja vähän isänpäiväänkin vedoten. Mukavampaa käydä pappaloissa syömässä kakkua. Flunssa ei estä kakun syöntiä.
20.11. Kalenterissa merkintä: "Kuntosali klo 18. En mennyt, koska olen laiska". Ei lisättävää.
27.11. Unohdin.

Konmaritus, joka ei ota onnistuakseen

Olen hurahtanut konmaritukseen. Tai en varsinaisesti puhuisi konmarituksesta, koska en  luonnollisestikaan ole lukenut koko Marie Kondon kirjaa, vaan röyhkeästi keksinyt omat metodini. Kirjan lukemiseen käytetyn ajan olen kantanut erilaista paskaa roskapönttöön. Sitten olen päivänvalolla käynyt aukomassa roskapöntön kantta ja katunut kaikkia jo tehtyjä päätöksiä. Rikkinäisiä sukkahousuja, reikäisiä kumisaappaita, 100 kpl lippalakkeja, kaikkia vielä tarvittaisiin, kun tarpeeksi olisin jaksanut odottaa. Nyt ei voi kun toivoa, että Lassila&Tikanoja kävis vähän äkkiä tyhentämässä nuo pöntöt ennen kuin oon haalannut kaikki takaisin!

Kohta on valmista! Kuva: Valheellinen

Valitettavasti tämän roinavuoren keskellä vain on pakko myöntää, että tavaran hävittäminen toimii. Tiedän sen kokemuksesta, koska eräs ylitehokas poikaystävä teki hallissa sellaisen tempun, että hävitti sieltä kaiken sen rojun, mitä kolmen sukupolven voimin olimme sinne hartaudella keränneet. Sen sijaan, että kaipaisin kauheasti sitä rikkinäistä saunankiuasta tai kovettuneita maaleja, olen nauttinut, kun hallia on tavaransäilömisen sijaan voinut jopa käyttää; tilaa on tehdä remonttia sisätiloissa tai säilyttää oikeita työkoneita.

Mutta vaikka tämmöinen toiminta on luontaista ylitehokkaalle poikaystävälle, itselle tavaran hävittäminen on yhtä miellyttävää, kuin lumen kolaaminen pulloharja takapuolessa. Joudun kovasti kamppailemaan, koska  mahdollisuuksia tavaroiden suhteen on monia:
- Voi muuttua arvokkaaksi myöhemmin (esim. Hankkija lippalakki: Niitä on hävitetty armotta vuosikymmeniä sitten ja nyt harmittaa. )
- Voi jatkojalostaa (esim. vanhoista kirjoista voi tehdä hienoja koristeita. Ei ois koristeita kellään, jos kaikki nakkais kirjat meneen. Niin kerta. Teen niitä paperienkeleitä heti, kun on aikaa.)
- Voi korjata (pikku homma, heti kun on aikaa)
- Joku voi tarvia (Ei niin risaa tavaraa, etteikö vuoden sisällä vanha isäntä kysele sen perään. Koita siinä sitten selostaa, että sehän oli ihan resu ja mitäs jätit tänne!)

Olen näemmä kirjoittanut aiheesta viime joulunkin alla otsikolla: Elämä ja tilanpito järjestykseen jouluksi. Voidaan siis alkaa puhua perinteestä. Tässä talossa perinne ei lopu ainakaan siihen, että tavarat loppuisivat kesken. Vapise Marie Kondo, täällä on talous, jota ei voi pelastaa!

Pipo päähän ja naama lehteen

Vanha isäntä toi Maatilan Pellervon ja tokaisi, että "Tässä oli tuttuja". Sen jälkeen piilotin lehden, koska en kaivannut koko suvun analyysiä omasta naamastani. Sukulaisten suusta sen totuuden kuulee, jopa niin tehokkaasti, että itsesuojelullisesti valveutunut on varuillaan.

Pellervoon jutun minusta ja meidän tilasta kirjoitti Pasi Puuperä ja kuvat otti Pekka Fali, lämmin kiitos herroille! Kuvissa kanssani edustaa kukapa muukaan, kuin vanha Clayson.  Se puimurin raato saattaa muuten eläkepäivänsä viettää vaikka somisteena, koska on vuosien varrella ollut useita kertoja erittäin kuvauksellinen.