Hiiren Mainilan laukaukset

Lauantaiyönä tajusin taas olevani hyväuskoinen hölmö. Tajusin myös, että sanonta "Kun kissa on poissa, hiiret hyppii pöydillä", pitää kirjaimellisesti paikkansa. Tarina alkaa niin, että löysin edellisenä aamuna pöydältä pari hiirenpapanaa. Mutta kuten hyväuskoiset hölmöt tekevät, kuvittelin, että voihan ne olla jotain vanhoja papanoita ja nyt putkahtaneet vain esille, jostain, jonkun matkassa. Tai voihan ne olla vaikka palaneen kynttilän sydänlangan pätkiä. Kyllä ne voi olla. Kyllä niiden täytyy olla.

Että ei meille nyt taas hiiriä ole voinut tulla. Aiemminhan niitä kyllä oli. Sen uuvuttavan taistelun lopulta voitin pari vuotta sitten, mutta siihen voittoon tarvittiin se äärimmäisin ase: Kissa. Kun kissa tuli taloon, hiiret menivät samalla ovenavauksella ulos. Olin onnellinen. Kissa nousi arvoon arvaamattomaan ja asemansa on vankkumaton. Lauantaiyönä kissa oli ulkona. Ja niin tilanne eskaloitui. 

Olisi pitänyt tajuta, että ne kaksi papanaa olivat varoitus: Ikään kuin hiirten Mainilan laukaukset. Olisi pitänyt varustautua. Lauantaiyönä nimittäin syttyi sitten sota. Papanoita oli kaikkialla. Jopa tuttipullon tuttiin oli jyrsitty reikä. Nerokasta terrorismia.

"Yks yö ulkona, YKS YÖ!"

Turvallisuudentunteeni järkkyi. Teki mieli itkeä. Onneksi kissa tuli ulkoa sisälle ja asettui passiin keittiön välittömään läheisyyteen. Elämme maailmassa, jossa pieni kissa turvaa isoa ihmistä.

Eilen kissa oksensi olohuoneen villalankamatolle hiirenraadon. Ilahduin. 

Muuta aiheeseen hatarasti liittyvää: