perjantai 8. maaliskuuta 2019

Parhaimmat ja huonoimmat Tupperware-ostokset vol. 2.0

On tullut aika päivittää listaukseni kaikkien aikojen parhaimmista ja huonoimmista Tupperware-ostoksista, koska kärkeen on kiilannut kaksi aivan uutta tuotetta. Toisten tuotteiden kohdalla taas suosio on ollut laskusuuntainen, mutta lähiaikojen Tupperi-investoinnit on kyllä pääsääntöisesti menneet napakasti nappiin.

LUE AIKAISEMPI POSTAUKSENI, JOS ET OLE NIIN JO TEHNYT, NIIN PYSYT KÄRRYILLÄ
Parhaimmat ja huonoimmat Tupperware-ostokset kautta aikojen

Ja sitten päivitettyyn versioon:

VIIME AIKOJEN TOPIT

1. Tupperware paistinpannu
Kävi niin, että saman viikon maanantaina, kun aloitin juhlallisesti säästämisen, menin Tupperikutsuille, joissa tämä paistinpannu mulle ensiesiteltiin. Rakkaus syttyi vastustelusta huolimatta. Tämän talon kaikki teflonpannut saa naarmun ehkä viikossa ja sittenpä se alamäki alkaakin ja sen jälkeen pannuahan ei saisi käyttääkään, koska teflonista irtoaa jotain epäterveellistä. Tupperin pannussa on joku erilainen tarttumaton pinnoite, josta ei irtoa myrkkyjä. Tästä on tullut ihan mun suosikki. Pannu on tosi jämerä ja painaa niin paljon, että sillä voi tappaa, jos on sellaisia taipumuksia. Lämpeneminen kestää hieman kauemmin, minkä huomasin ekaa kertaa lettuja paistaessa, kun vanhat lämpöasetukset eivät oikein tehonneet (Lämpeneekö tämä ikinääääää?), mutta tällä pannulla on vaikeampaa polttaa ruokaa pohjaan ja karrelle. Se pinnoite on kyllä ihan unelma, joten tämä on mun tupperiostojen the ultimate number one.

Vähän alhaista raahata toinen suoraan käytöstä valokuvaukseen, ettei ole edes edukseen, mutta tässä mun uusi joka päiväinen tupperiystävä


2. Yrttileikkuri
Viime postausta kirjoittaessa olin vasta ostanut yrttileikkurin ja jäin pohtimaan tuleeko siitä talon typerin turhake vai käyttökuningatar. Kyllä siitä tuli kovasti käytetty vempele, koska pilkon sipulin aina sillä. Oon alkanut käyttääkin sipulia, jota vähän inhoan, koska saan yrttileikkurilla rullailtua sen niin pieneksi ja paistan sen jälkeen voissa, joten pahuus irtoaa.

Sipulin taltutin


3. Tupperware Kleopatra salaatti:
Tupperikutsuilla tutustuin tähän aivan huippuun kanasalaattiin ja nerokkaaseen tapaan paneroida kanafileet cornflakseilla ja majoneesilla. Vähän muunnellen oon tätä tehnyt itse.
Linkki salaatin ohjeeseen  

4. Viime kerralla Chop Collector oli floppien listalla, koska ei ollut löytänyt tässä talossa mitään virkaa. Niin vain asiat ovat muuttuneet, ja Chop Collector hoitaa tällä hetkellä yhtä tämän talon tärkeimmistä viroista, eli toimii biojäteastiana! Pitää hajut hyvin, ja on aika sopivaa kokoluokkaa tyhjennysväliä ajatellen.
Hän löysi paikkansa maailmassa

VIIME AIKOJEN FLOPIT


1. Muovipullojen käyttö on kokenut inflaation tyystin, koska oon ihastunut lasipulloon. Muovipullosta valitettavasti tarttuu maku veteen, joten en enää tykännyt käyttää.



2. Muovipurkit sama homma, ei oikein enää iske. Lasinen säilytysastia on miellyttävämpi ja kirkkaan värisenä tuo sen kiistämättömän hyödyn, että kun näet mitä sisällä on, tulet sen myös käyttäneeksi. Mulla onkin aivan tolkuton määrä muovikippoja, joiden käyttö on määrään nähden satunnaista.

muovikippoja, muovikippoja, loputtomasti muovikippoja

Muita huomioita:

Kakkukupua viime postaukseen moni ylisti, ja se on tähän taloon ilmestynyt voileipäkakkua ajatellen suorakaiteen muotoisena. Sehän on taattua tupperilaatua, varmaan kestää forever. En tiedä onko siinä etuja halvempiin versioihin, mutta käyttöä sille on ollut.

Lukiessani muovin käyttöä ja vähentämistä käsittelevää juttua Tiede-lehdestä, mietiskelin, että mitenhän Tupperware vastaa tähän kaikuun. Veikkaan, että siellä ollaan aina ajan hermoilla ja jotain uutta on tulossa, kuten nytkin uusi aluevaltaus paistinpannuihin. 





torstai 7. maaliskuuta 2019

Kokemuksia talvikompostoinnista

Ensimmäinen talveni lämpökompostorin kanssa alkaa kääntyä kevääksi. Aloitin kompostoinnin loppuvuodesta, kun talvi oli jo päällä. Suurimman osan talvesta kompostorin lämpötila oli alle nollassa, mutta alkoi kyllä nostaa lämpöjä heti, kun pahimmat pakkaset hellitti ja nyt pöhiseekin iloisesti, vaikka välillä pakkaset ovat olleet kovatkin.

Kompostorini on Biolanin 220eco eristetty pikakompostori


Meidän neljän hengen talouden jätteet mahtuivat talvikuukausina kompostoriin, vaikka varsinkin alussa käytin kuviketta runsaasti. Sittemmin Biolanin valmiskuivike loppui ja nyt olenkin laittanut haketta kuivikkeeksi, kun en ole muistanut ostaa lisää valmiskuiviketta. Tuo hake saattoi olla ihan hyväkin, koska sen jälkeen lämpötila ampaisi nousuun.

Olen täyttänyt kompostoria keskimäärin kolmen päivän välein. Tiheä täyttö olisi ilmeisesti hyväksi, joten ahkerampaankin täyttöön olisi mahdollisuuksia, kun jaksaisi viedä pienemmän erän kerralla. Tiedän joidenkin käyttävän talvikompostoinnissa esimerkiksi kuumalla vedellä täytettyjä pulloja pitämällä yllä lämpötilaa. Kokeilin ihan alussa itsekin pullojen käyttöä, mutta se ei tehonnut, koska kompostori oli yksinkertaisesti liian tyhjä silloin aloitusvaiheessa.  

Sitä en tiedä, kuinka tehokkaasti tämä kompostointi etenee, että milloin pääsen tyhjentämään, enkä myöskään sitä, että kannattaisiko nyt kompostia käännellä, mutta aika näyttää. Pääasia lienee, että jotain pömpelissä on käynnissä, kun lämpötila on 50-60 asteen välillä.

Lämpötilan nousu on suuri riemunaihe!

Suosittelen kompostoria jokaiselle, jolla ei ole mahdollisuutta kierrättää biojätteitään. On huomattavasti mukavampaa viedä biojätteet kompostoriin, kuin survoa vain sekajätteeseen. Sinällään biojätteen vähentäminen olisi tässäkin talossa vielä aika isoja harppauksia vailla, mutta koko ajan parempaan suuntaan mennään. Sekajäteastiantyhjennyksestä vastaavaan firmaan kannattaa ilmoittaa, että biojäte kompostoidaan, koska se vaikuttaa tyhjennyksen hintaan, kun jäte ei ole enää lajittelematonta.


maanantai 4. maaliskuuta 2019

#suomalaistaruokaa-teemaviikkojen eteneminen

Maaliskuun alussa kaksi viikkoa syödään vain suomalaista ruokaa, kuten aiemmassa postauksessa kerroin. Haaste on edennyt ihan kivasti. Jämiä, joiden alkuperä ei haasteeseen sovi, olen syönyt kaapista pois, mutta niin oli tarkoituskin ruokahävikin välttämiseksi.

Kotimaassa valmistetut vaihtoehdot löysin Pepsille, Heinz-ketsupille ja Torinon makaroneille. Paahtoleivän suhteen kans täytyy tehdä muutoksia, kun edellinen Vaasan, Virossa valmistettu, paketti on syöty loppuun. Karkkiosastolla kotimaista valmistusta on onneksi löytynyt Pandan suklaasta ja lakritsasta. Fitness-hiutalemurot vaihdoin kotimaiseen puuroon. Salaatin olin aiemmin ostanut valmiiksi pussissa, mutta vaihdoin sen kotimaiseen.
Luontoretkelle makkaraa, Hyvää Suomesta-merkillä.

Syön yleensä paljon ulkona, koska en jaksa aina näitä itse väkertämiäni pöperöitä. Tämän haasteen aikana en kuitenkaan ole vielä viitsinyt lähteä mistään valmisruokaa ostamaan, koska alkuperän tutkiminen on silloin aika vaikeaa. Odotan siis innolla toukokuun alussa tulevaa muutosta, jossa ravintoloiden täytyy ilmoittaa lihan alkuperä, jo on aikakin! Kyllä näissä pakkauksissakin olisi parantamisen varaa. Usein ilmoitetaan vain VALMISTUTTAJA, alkuperästä ja valmistusmaasta ei ole tietoakaan.
Ostoksia taas tehtynä. Liberon kosteuspyyhkeistä kannan huonoa omatuontoa, koska kotimainenkin versio olisi, mutta noiden paketti on vaan ihan yliveto. (Kinderit on lasten)

Aika moni varmaan kuvittelee syövänsä kotimaista ruokaa, ja ettei ulkomaiset ruokakohut heitä koskisi. Tähän samaan ansaan olen itsekin astunut, että kun ostan lihat, munat ja maitotuotteet kotimaisena, niin nämä ongelmatapaukset eivät mua koskisi, mutta enhän minä todellakaan esimerkiksi ravintolaruokailujen suhteen yhtään tiedä mitä suuhuni pistän! Ja monta tuotetta olen itse ostanut pohtimatta alkuperää sen tarkemmin, ja huomaan, että tuotteella ei ole kotimaisuuden kanssa mitään tekemistä.

Toivottavasti moni on mukana tässä haasteessa. Instagramissa oonkin seurannut, että miten kullakin etenee. Laitan itse myös sinne storyyn raporttia lähes päivittäin ja ne on tallennettu profiilin puolelle kohtaan Haaste.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Kaksi viikkoa vain suomalaista ruokaa

 
Päätin lähteä mukaan seitsemättä kertaa järjestettävään kampajaan, jossa on tarkoitus syödä suomalaista ruokaa maaliskuun kaksi ensimmäistä viikkoa, herätellen kuluttajia miettimään ostopäätöksiään tukien kotimaista työllisyyttä ja ruoantuotantoa. Samalla tulee hyvä pointti siitä, että teollisuuden ja ravintoloiden osalta avoimuutta alkuperän suhteen kaivataan rutkasti lisää. 



Alkuajatukseni oli, että koska peruslinjat ovat osaltani kunnossa, haaste ei tuottaisi suurempia murheita. Asiaa tarkemmin mietittyä, todellisia haasteita on tiedossa erityisesti runsaiden ravintolaruokailuiden osalta, karkkien ja limsojen suhteen ja laiskuuden suhteen tiedustella alkuperää silloin, kun sitä ei kerrota. 

Pelkästään jääkaapin sisällöstä löytyi aika paljon tuotteita, jotka eivät haasteteemaan istu...


Sen verran aion mennä tulkinnanvaraisesti, että tuotteet joille ei ole kotimaista korviketta, käytän sitten niinkuin sattuu olemaan saatavilla. Esimerkiksi kahvi menee tähän kategoriaan. Lapset ovat myös niin pieniä, että tällainen kulutuskasvatus ei vielä aukene heille, joten heidän perjantaikarkkivalintansa sujuu ihan vapaasti ja tutut tuotteet ovat käytössä.

Arvostan ruokaa ylipäätään niin paljon, oli sitten minkä maalaista tahansa, että mitään, jo ostettua, en todellakaan heitä roskiin tämän kampanjan takia tai ala niuhottaa valmiiksi katetun aterian edessä. Löysin rantein siis mennään. En oikein ymmärrä sitä, että ruoalla kikkaillaan ylettömästi, ja tehdään jokaisesta suupalasta numero. Isoäitini on elänyt sodan jälkeiset vuodet ja tietää miten arvokasta ihan kaikki ruoka on. Mikään haaste tai kampanja ei sulje sitä ajatusta pois. Tärkeintä on se, että meillä on ruokaa ja sitä ei haaskata.

Kampanjalla on oma Facebook-tapahtuma nimellä Kaksi viikkoa vain suomalaista ruokaa.

Raportoin Instagramin storyyn kotimaisuusviikkojeni etenemisestä, joten sinne kannattaa ryykätä kuulolle. Jos osallistut itse kampanjaan, ois kiva seurata Instassa miten homma sujuu, joten laita viestiä, jos osallistut! 



torstai 31. tammikuuta 2019

Minkälainen ihminen mässäilee somessa toisen onnettomuudella?

Koin sunnuntaina yhden suurimmista tragedioistani, kun molemmat hevoseni epämääräisestä syystä vauhkoontuivat tarhassa, ja aidat monesta kohtaa tuhoten juoksivat läpi, laukaten suoraan maantielle rekan alle. Molemmat hevoset kuolivat, toinen heti ja toinen ammuttuna onnettomuuspaikalle. Hevoset olivat elämässäni suuressa osassa, koska niitä hoidin tässä kotitallissa, harrastimme niin intensiivisesti ja elimme elämää yhdessä.

Surutyön keskellä olen saanut lämpimiä yhteydenottoja, joista olen hirveän kiitollinen. Kiitos jokaisesta ystävällisestä ja ymmärtävästä sanasta; ne merkitsevät ihan tosi paljon.

Tähän kuvaan Rommin kanssa tiivistyi kaikki onni. 


Sen sijaan sitä on ollut tämän kauhunäytelmän keskellä vaikea ymmärtää, että omista kollegoistani maatalousalan ihmisistä koostuva noin 10 000 ihmisen Facebook-ryhmä ruoti tätä asiaa niin tunteettomasti ja rumasti. Jos oman alani ihmiset kunnioittavat niin olemattomasti eläintä ja elämää, että kusevat toisen tragedian päälle, tuntuu ikävältä ajatella, että oletettavasti ainakin osalla näistä kommentoijista on itsellä tuotantoeläimiä vastuullaan. Ymmärrän, etteivät kaikki ole hevosten ystäviä ja saattaa tulla mieleen, että olen tahallaan ne päästänyt tielle laukkailemaan (??) , mutta kyllä, lehtiuutisenkin takana on osallisena aina ihan OIKEITA ihmisiä, joilla on tunteet ja surunsa käsiteltävänä. Näihin ilkeisiin kommenteihin on lain puitteissa, käsittämätöntä kyllä, jokaisella oikeus, mutta en ymmärrä mistä tulee se tarve olla ilkeä ja mässäillä toisen kauhulla.

Mitä pyörii päässä esimerkiksi Jarkolla, joka lataa Facebookiin kuvan kuolleesta Roopesta, joka makaa rekan keulassa? Tuliko Jarkko sinulle mieleen, että Roope on meille tärkeä, tuliko Jarkko sinulle mieleen, että se kuva ja ne ikävät kommentit pomppaavat sieltä juuri meidän osallisten silmiin? Tuliko Jarkko mieleen, että minä olen oikea ihminen, joka on surullinen jo muutenkin? Kysyin näitä asioita suoraan häneltä puhelimessa, koska minulla on vielä puhelin, jolla voi soittaa ja Jarkkokin on ihan oikea ihminen, eikä mikään kännykkäkameran takana oleva robotti. Sain vastauksiakin, vaikken pysty niiden kanssa olemaan samaa mieltä. Kiitos siitä, että tämä keskusteluyhteys saatiin. Sillä oli mulle tosi iso merkitys, että juttelit kanssani.

Jarkko, tässä on meidän Roope sellaisena, kun haluan sen muistaa

Haluan kirjoittaa tästä aiheesta siksi, että jatkuvasti tulee ilmi kuinka ongelmallista tämä on, että viranomaisten sijaan tiedottamisen hoitaa kansa kännykkäkameroillaan, spekulaatioillaan, ilkeydellään ja ajattelemattomuudellaan, tarvittaessa niin reaaliajassa, että omaiset saavat lukea kaiken somesta. Oikeasti. Miksi? Mitä tyydytystä sellainen ihminen saa? Minä en ymmärrä.

Onneksi me oikeasti tässä osallisena olleet tunnemme myötätuntoa toisiamme kohtaan. Somekansa kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo. Olen ajatellut, että oma nahka täytyy tältä paskalta kovettaa, mutta täytyykö todella? Minä kerron nyt, että minua se ilkeys ja pahantahtoisuus satutti, olkoonkin ventovierailta ihmisiltä. Onneksi elämä kantaa ja näistä onnellisista vuosista jäi taskut täyteen onnea ja kunnioitusta.

Kohdista katseesi hyvään, katso tulevaisuuteen, luota itseesi, rakasta elämää.



keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Synttärit blogissa: 4 vuotta täyteen!

Aloitin blogin neljä vuotta sitten, aivan törkeän innostuneena ja varmana kyvyistäni, kuten myös täysin epätietoisena siitä, kuinka paljon aikaa vie
a) pieni lapsi
b) toinen pieni lapsi pienellä ikäerolla
c) blogin kirjoittaminen

Alku oli räjähdyksenomainen. Kirjoitukseni maaseudun puolisoille veti blogiin yli 100 000 kävijää ensimmäisenä vuotena.

http://viranomaisenvalvoma.blogspot.com/2014/11/maanviljelijankoneyrittajan-puolisoksi.html






 Sen lisäksi suurta kävijämäärää on kosiskellut  maaseudunlajikuvaukset, ja hieman yllättävinäkin lukijamagneetteina olivat listaukseni parhaimmista ja huonoimmista Tupperware-ostoksista ja traumaattinen tarinani asuntoautoilusta.

Sitten blogissa elettiin enemmän tai vähemmän hiljaiseloa. Muutaman vuoden ajan aivoissani ei vain ollut havaittavissa toimintaa, kuin vain liittyen siihen, että sain pidettyä elossa kaksi pientä lasta. Niitä aikoja en haikaile kaipauksella, mutta pelkään, että joskus vielä aika kultaa muistot. Onneksi voin silloin lukea vanhoja päiväkirjamerkintöjä kuten:

" Tämä elämä on kyllä kiireistä. Ei ehdi ajatellakaan. Tuntuu hullulta muiden elämä, jossa lomaillaan, käydään salilla, katsotaan leffoja jne."
"Anni oli vähän kiukkuinen ja tippui pöydältä taas."

https://www.instagram.com/viranomaisen_valvoma/https://www.facebook.com/viranomaisenvalvoma/Hiljaiselo ei tietenkään tee blogille kauhean hyvää. Sittemmin kävijämäärät ovat tasaantuneet ja nykyään blogissa vierailee muutama tuhat kävijää kuukaudessa. Instagramin puolella olen aktiivisempi, Facebook on jäänyt hieman taustalle.


Blogin tulevat ajat eivät ole järjestelmällisesti suunniteltuja, kuten ei moni muukaan asia elämässäni. Toki tekstejä alkaa taas tulla päästäni ulos. Toisaalta houkuttaisi uudistaa kaikki isolla kädellä. Tässä vuosien varrella on selkiytynyt se, että toivoisin tästä kirjoittamisesta itselleni myös ammattia. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun sanon sen ääneen.



maanantai 12. marraskuuta 2018

Kannusta amatööribloggaajaa estoitta

Blogin kirjoittaminen on välillä hulvatonta ja välillä ihan paskaa. Mukavaa se on silloin, kun teksti tunkee päästä kuin talitintti syksyllä välikatolle. Silloin kun joku todistettavasti on lukenutkin blogiasi, koska harva tätä kuitenkaan ihan itselleen tekee. Silloin kun joku sanoo saaneensa sinulta hyvän vinkin tai vaihtoehtoisesti nauraneensa lantionpohja pettäen.



Paskaa se on silloin, kun aiheita olisi mielessä, mutta ei ehdi keskittyä postauksen lopulliseen työstämiseen. On kuitenkin aika pitkä taival ideasta valmiiksi postaukseksi, jossa on järkevästi rakenneltu teksti ja aihetta edes hatarasti tukevat kuvat. Paskaa se on silloinkin, kun kuvittelee kirjoittaneensa jotakin mielenkiintoista, mutta kukaan ei juurikaan reagoi tuotokseesi ja tajuat sen erinomaisuuden olevan hieman harhaista. Paskassa tarpomista on myös se, että nykymaailmassa täytyisi olla joka tuutissa, jotta olet olemassa. Samalla kun pitäisi keittää riisipuuroa keittiössä, pitäisi postata Instagramiin jotakin upeaa, joka on vain hatarasti totta.

Ja sitten se ehkä vaikein. Et ole mitään, jos sulla ei ole 10 000 Instagram-seuraajaa ja viittä stalkkeria ja blogilla tuhansia lukijoita, jotka aktiivisesti kommentoivat, jakavat ja rummuttavat erinomaisuuttasi. Kun äitikään ei ole lukenut uusimpia postauksiasi, saati sitten puolet Suomen kansasta.

Kriiseilen myös sen kanssa, että kuinka kiinnostavaksi omat ajatukset voi luokitella. Kun loppujen lopuksihan tässä jaetaan enimmäkseen omia ajatuksia, niin kyllä kieltämättä välillä tuntuu, että tämä soopa EI VOI kiinnostaa ihan ketään. Kynnys painaa julkaise-nappia on välillä erittäin konkreettinen.




Koska marginaalisen aihepiirin  amatööriblogin kirjoittajalle ei ilmaannu ilmaislahjoja, palkintoehdokkuuksia ja kutsuja VIP-juhliin, heidän kannustamisensa on meidän tavallisten lukijoiden harteilla. Paras palkinto on, kun annat palautetta, kommentoit, kerrot, että luit, elät mukana ja olet olemassa. Se palaute on polttoainetta yksinäisen kirjoittajan aivoille, se rohkaisu saa julkaisemaan tekstejä, jotka melkein hävettääkin. Juuri kun ajattelit, että miksi minä tätä sontaa tänne kirjoitan, varmasti sukulaiset saa hävetä, niin joku sanoo kaupan kassalla, että oli nauranut ääneen ja huutanut aviomiehenkin lukemaan.



Perästä kuuluu <3