Terveisiä Heinijärveltä!

Eilen tuli vain yhtäkkiä tunne, että kirjaudunpa pitkästä aikaa bloggeriin ja katson miltä siellä näyttää. Sitten alkoi taas tarinat jotenkin syntyä itsestään ja yhtäkkiä mulla olisikin useampi postaus julkaistavana. Blogin kirjoittaminenhan ei varmaan ole enää edes mitenkään ajankohtaista tai muodikasta. Mihin näitä nykyään edes kuuluisi julkaista?  Tänä päivänä pitäisi varmaankin tehdä podcastia (piti googlettaa miten se kirjoitetaan..) tai vähintään tubettaa, ja mielellään tekisin niitäkin, jos joku atk-jannu hoitaisi kaiken tekniikan ja minä saisin tuottaa sisältöä. Koska jannuja ei ole olemassakaan, on tyytyminen mummokansan metodeihin. Joku varmaan vielä kuitenkin lukee, ainakin toivottavasti, koska luettu teksti on, kuin voiteluainetta aivoille: Suoraan kasiysikymppistä aivolohkoihin.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen 2014 ja löysin lukijani ihanan nopeasti. Rakastin kirjoittamista ja se tuli luonnostaan. Se ei oikeastaan ole muuttunut, vaikkakin pikkulapsiaika surkastutti mun aivan kaiken luovuuden. Ei ollut aikaa ajatella, ei pysähtyä, niin ei aivot silloin tuota mitään "ylimääräistä". Tiesin kuitenkin, että luovuus palaa ennalleen sitten, kun helpottaa.

Se, mikä rassaa eniten, on tämä somemaailma kokonaisuudessaan. En yhtään jaksaisi olla joka kanavassa kiinnostava tai edukseni. Optimoida näkyvyyttä. Opetella algoritmeja. Koen, että tämä perinteinen tapa tuottaa tekstiä ei oikein löydä helposti osaansa tässä kuviin keskittyvässä pintaliihottamisessa. Sellainen ihan tavallinen, arkinen aitous ei välttämättä löydä kanavaansa. Mitään muutakaan en tosin osaa, enkä halua tarjota. Somemaailma on tällä hetkellä liiketoimintaa, jossa tavalliset ihmiset yrittävät sompailla ammattilaisten joukossa, ja lopputulos on kaupallinen hämmennys.

Oon kevään tehnyt kovasti hommia opetellen uutta kaikissa maatilan töissä. Lapset aloittivat päiväkodissa (olis kannattanut aloittaa jo ajat sitten) ja se toi mukanaan uuden arjen. Kylvöt oli kyllä työläine riistapeltoineen aika kova rypistys, mutta selvittiin. Toivon, että löytäisin nyt tähän maatalousyrittäjän hommaan sellaisen tunteen, että tämä vois oikeasti olla mun juttu, eikä jotain, jonka kanssa tuun toimeen.

Somettamisesta tai blogista tuskin otan stressiä jatkossakaan. Kirjoitan, kun kirjoituttaa. Laitan kuvia, jos tulee hyviä, ilman filtereitä. Oon iloinen, kun kuljet matkassa ja annat elonmerkkejä itsestäsi. Että täällä me ollaan, tavalliset ihmiset, arjen keskellä.

Konmaritus, joka ei ota onnistuakseen

Olen hurahtanut konmaritukseen. Tai en varsinaisesti puhuisi konmarituksesta, koska en  luonnollisestikaan ole lukenut koko Marie Kondon kirjaa, vaan röyhkeästi keksinyt omat metodini. Kirjan lukemiseen käytetyn ajan olen kantanut erilaista paskaa roskapönttöön. Sitten olen päivänvalolla käynyt aukomassa roskapöntön kantta ja katunut kaikkia jo tehtyjä päätöksiä. Rikkinäisiä sukkahousuja, reikäisiä kumisaappaita, 100 kpl lippalakkeja, kaikkia vielä tarvittaisiin, kun tarpeeksi olisin jaksanut odottaa. Nyt ei voi kun toivoa, että Lassila&Tikanoja kävis vähän äkkiä tyhentämässä nuo pöntöt ennen kuin oon haalannut kaikki takaisin!

Kohta on valmista! Kuva: Valheellinen

Valitettavasti tämän roinavuoren keskellä vain on pakko myöntää, että tavaran hävittäminen toimii. Tiedän sen kokemuksesta, koska eräs ylitehokas poikaystävä teki hallissa sellaisen tempun, että hävitti sieltä kaiken sen rojun, mitä kolmen sukupolven voimin olimme sinne hartaudella keränneet. Sen sijaan, että kaipaisin kauheasti sitä rikkinäistä saunankiuasta tai kovettuneita maaleja, olen nauttinut, kun hallia on tavaransäilömisen sijaan voinut jopa käyttää; tilaa on tehdä remonttia sisätiloissa tai säilyttää oikeita työkoneita.

Mutta vaikka tämmöinen toiminta on luontaista ylitehokkaalle poikaystävälle, itselle tavaran hävittäminen on yhtä miellyttävää, kuin lumen kolaaminen pulloharja takapuolessa. Joudun kovasti kamppailemaan, koska  mahdollisuuksia tavaroiden suhteen on monia:
- Voi muuttua arvokkaaksi myöhemmin (esim. Hankkija lippalakki: Niitä on hävitetty armotta vuosikymmeniä sitten ja nyt harmittaa. )
- Voi jatkojalostaa (esim. vanhoista kirjoista voi tehdä hienoja koristeita. Ei ois koristeita kellään, jos kaikki nakkais kirjat meneen. Niin kerta. Teen niitä paperienkeleitä heti, kun on aikaa.)
- Voi korjata (pikku homma, heti kun on aikaa)
- Joku voi tarvia (Ei niin risaa tavaraa, etteikö vuoden sisällä vanha isäntä kysele sen perään. Koita siinä sitten selostaa, että sehän oli ihan resu ja mitäs jätit tänne!)

Olen näemmä kirjoittanut aiheesta viime joulunkin alla otsikolla: Elämä ja tilanpito järjestykseen jouluksi. Voidaan siis alkaa puhua perinteestä. Tässä talossa perinne ei lopu ainakaan siihen, että tavarat loppuisivat kesken. Vapise Marie Kondo, täällä on talous, jota ei voi pelastaa!

Pipo päähän ja naama lehteen

Vanha isäntä toi Maatilan Pellervon ja tokaisi, että "Tässä oli tuttuja". Sen jälkeen piilotin lehden, koska en kaivannut koko suvun analyysiä omasta naamastani. Sukulaisten suusta sen totuuden kuulee, jopa niin tehokkaasti, että itsesuojelullisesti valveutunut on varuillaan.

Pellervoon jutun minusta ja meidän tilasta kirjoitti Pasi Puuperä ja kuvat otti Pekka Fali, lämmin kiitos herroille! Kuvissa kanssani edustaa kukapa muukaan, kuin vanha Clayson.  Se puimurin raato saattaa muuten eläkepäivänsä viettää vaikka somisteena, koska on vuosien varrella ollut useita kertoja erittäin kuvauksellinen.