Mihin byrokratiaan pieni elintarvikealan yritys hukkui?

Seuraavaksi avaan omakohtaisesti tätä elintarvikealan byrokratiaa tarkemmin. Edellinen kirjoitukseni turhautumisesta ja yrityksen lopetuspäätöksestä pääset lukemaan Tästä.

 

Täytyy muistaa, että toimimme alkutuotannossa ja viljatuotteita ei katsottu helposti pilaantuviksi, joten pääsimme vielä useimpia muita elintarvikealanyrityksiä helpommalla. Emme joutuneet mittaamaan lämpötiloja tai ottamaan jatkuvasti näytteitä. Silti usein tulin todenneeksi, että tarvisimme melkein yhden ihmisen kirjaamaan ylös kaiken, mitä muut tekevät. Erilaiset kirjanpidot lisääntyivät joka vuosi tarkastuksien yhteydessä. 

Kustannukset erinäisistä valvonnoista, kursseista ja järjestelmistä nousevat jopa tuhansiin euroihin vuodessa. Juuri se aiheuttaa hankaluuksia nimenomaan pienille yrityksille. Maksut ovat valtavat suhteessa myyntiin. Isojen yritysten kohdalla massa tuo helpotuksen tuotekohtaisiin kuluihin ja tuotteet liikkuvat lavoittain ja olemassa on automaattiset järjestelmät, joista itse en edes tiedä. Pienessä yrityksessä kaikki kirjaaminen tehdään käsityönä. Samalla kun pienessä yrityksessä kirjataan millin tarkasti ylös jokaisen erän yksityiskohdat, surullisen kuuluisissa isossa yrityksissä kaikista järjestelmistä huolimatta onnistutaan myymään hevosenlihaa nautana ties minkälaisia määriä. Pieni tuottaja vastaa tuotteestaan kasvoillaan ja yhteenkään hevosenlihakohuun ei ole varaa.

Tarkastus- ja kirjanpitolistat olen koonnut omasta muististani ja 19.12.2014 Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistun artikkelin pohjalta. Listasta saattaa puuttua kohtia."Elintarvikehuoneiston tarkastuksella" tarkoitan tuotantotarkastusta, joka oli vuosittain.

Usein tarkastajat ovat minullekin väläytelleet atk-pohjaisen järjestelmän hankkimista tuotevirran käsittelyyn. Jo pelkkä tilausjärjestelmä kuitenkin maksaa useita satoja euroja kuukaudessa. Internetyhteyttä vaativat järjestelmät eivät myöskään tule kyseeseen, koska yrityksemme sijaintipaikalla ei ole luotettavasti toimivaa yhteyttä saatavilla. Valitettavasti viranomainen ei aina pysty hahmottamaan, että valvonnan ja kirjaamisen kulut nousevat liian suuriksi pienelle toimijalle.

Erityisesti tuo tuotevirtakirjanpito (jossa siis käsittääkseni pyritään siihen, että sato pystytään kilomäärittäin kohdentamaan minne se on myyty) oli haastava meidän tyyppisessä yrityksessä, kun laitteissa ei ollut automatiikkaa, jotta jyvien kilomäärät olisi joka vaiheessa tullut punnituksi. Hävikkiä syntyy lajittelu- ja jauhatusvaiheissa ja punnitseminen joka vaiheessa on käytännössä mahdotonta. Vaikka kirjanpito kattoi säkeittäin kaikki jauhetut laadut ja niiden pakkaamisen, se ei kuitenkaan muotosekoiltaan aina tarkastajaa miellyttänyt siitäkin huolimatta, että pystyin pussin päiväyksen perusteella kirjanpitoni avulla selvittämään mistä pellolta itse jyvä on puitu ja milloin. Aika harva yritys oikeasti pystyy määrittämään näin tarkasti tuotteensa. Suomalaisessa elintarvikevalvonnassa tälläisillä seikoilla ei kuitenkaan tunnu olevan arvoa.

Tarkastus- ja kirjanpitolistat olen koonnut omasta muististani ja 19.12.2014 Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistun artikkelin pohjalta. Listasta saattaa puuttua kohtia.

Oiva-tarkastukset ovat näyttäytyneet monelle yrittäjälle melko karmivana ja tulkinnanvaraisena kokemuksena. Olisimme tämän vuoden alusta kuuluneet siihenkin sakkiin, joiden toimitiloihin ratsia pölähtää hetkenä minä hyvänsä. Olen selannut mielenkiinnosta läpi sitä 168-sivuista tarkastusohjetta ja laskeskellut, että mitkähän seikat vanhassa myllyssä ja pakkaamossa olisivat koituneet kohtaloksi.

Nämä ongelmat olisivat varmasti olleet ratkaistavissa. Heikko kannattavuus ei tuonut lisäinspiraatiota omavalvonnan kehittämiseen. Byrokratia on vain yksi vivahde lopetuspäätöksen takana, mutta keskustelun arvoista. Nyt suunvuoron saisi vain ottaa joku tyytyväinen yrittäjä.