Kun on niin kiire, ettei ehdi ajatellakaan

Maaseudulla eletään hidasta elämää, nautitaan luonnosta ja vuodenaikojen vaihtumisesta, kyläillään naapurustossa ja leivotaan leivinuunissa leipää. Ei, ei ja ei. Valitettavasti ruuhkavuodet ovat löytäneet tiensä myös tänne, minne navigaattori ei niinkään.

Kaltaiseni hattaran ajankäyttö ilmeisesti pyllähtää viimeistään siinä vaiheessa, kun kuvioon astuu ipana. Yllättäen ollaan siinä pisteessä, että aamupalan joutuu korvaamaan cokiksella, lakanoiden vaihtovälin kertomaan viidellä, haravoinnin voi unohtaa kokonaan ja koko elämänsä sopeuttamaan tiukalla leikkauslinjalla.

Muutamista asioista pyrin pitämään kiinni: Pesen hampaita aamuin illoin vähintään 2 minuuttia (no hätätilassa joustan kestossa, mutta saa olla jo aika hätä), saan pelata Sanajahtia joskus joutaessani, kuten automatkoilla, kun joku muu ajaa, vaikka samaan aikaan voisin tilata polttoainetta tai puhua parisuhteesta, keitän kahvit aamuisin klo 7.30, ja ne juodaan työntekijän saapuessa 7.45. Muuta en nyt tähän hätään keksi.

Kun ennen koirille annettiin illalla erikoisateria herkkuineen, nykyään kippaan lennosta JahtiVahdit kuppiin ja siinä se. Kissa on oppinut, että ovesta mennään välittömästi sen auettua, koska kellään ei ole aikaa norkoilla siinä sekunteja laskemassa. Parhaimmillaan kiireinen huusholli toimii kuin hyvin treenattu armeijan yksikkö: Jokainen tietää roolinsa ja toimii viivyttelemättä ja käskyjä kyseenalaistamatta. 

Kaltaiseni elohiiri on kaamea ystävä, yhteistyökumppani ja työnantaja. Anteeksi sinä, joka odotat puheluani, sähköpostiani tai rankakuormaa. Joo, siihen menis ehkä minuutti, mutta sille minuutille on niiin monta ottajaa. Mutta hei, sitten eläkkeellä! 

Kävelkööt ne, joilla on aikaa.