Yrittämisessä varmaankin parasta on ideointi, uuden aloittaminen, ihana jännitys uuden kynnyksellä ja inspiraation vallassa hulluna heiluminen. Sen sijaan asioiden lopettaminen, luopuminen, yksinkertaistaminen ja asioiden aivan maaliin vieminen on sitä työläämpää sarkaa, joka puurretaan loppuun väkisin.
Ja sitä luopumisen tuskaa on viime vuosiin riittänyt, kun olen välillä katkonut rönsyjä niin, että sydämeen on sattunut. Vaan se on juurikin niin, että pääkasvi ei voi vahvistua, jos elättää liian monta sivuhaaraa. Jauhatustoiminta on loppunut, porukka pienentynyt, järjestötoiminta osaltani vähentynyt minimiin, uutta rakennettu ja vanhaa purettu. Tuoreimpana uudistuksena on vanhan isännän 20 vuotta sitten hankkiman meijerikiinteistön siirtyminen uudelle aikakaudelle, uusien omistajien saattelemana. Oma keskittyminen saa nyt olla viljelyssä.
Kun omaa innostujan luonteen, tulee liikaa haluttua kaikkea. Haluaa olla mukana niin monessa, kaikkialla, koko ajan. Lopputulos on olla kaikkialla vähäsen, muttei kunnolla missään. Mutta tuottavaa se ei näyttäisi olevan.
Luopumisentuskan jälkeen tulee helpotus. Näin tämän kuului mennä. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.
Muuta aiheeseen liittyvää:
