Valokuva-terapiaa

Eilen oli ihana päivä: Valokuvat tulivat postissa! Olen muinaisaikojen dinosaurus, joka tilaa ja teettää paperisia valokuvia. Meillä dinosauruksilla on valokuva-albumeita. Sellaisia, joissa on kartonkiset lehdet ja sivujen välissä ohut valkoinen paperi. Niihin teetämme parhaimmat kuvat, talletamme muistot ja kirjoitamme kuvatekstit.

Kuvien liimaaminen albumiin on meditatiivisen rentouttavaa. Jätän ennemmin vaikka lounaan syömättä, kunhan ehdin järjestellä kuvat. Eilen se oli vielä erityisen rentouttavaa, koska tuhotaapero ja vauva olivat vasta matkalla kotiin ja sain keskittyä tähän rauhassa ilman, että kukaan yritti syödä liimaa tai kylvää kuvia ympäri huushollia.

Keskustelimme kuvien teettämisestä ystävien kanssa juuri viime viikolla. Kaveripiirissäni ei juuri oltu kuvia teetetty sitten ylioppilaslahjaksi saadun digikameran astuttua kuvioon. Se ei tapahtunut aivan eilen. Nykyaika on tehnyt vanhanaikaisen sekä kamerasta, että ylioppilaasta. Hääkuvat kuitenkin on silläkin ylioppilaalla kansiossa. Siitä sainkin idean, että järjestän joskus ystäville valokuvien katselu-illan, johon jokainen tuo sitten vaikka sen hääalbuminsa tai minkä vain ja yhdessä saamme selata toistemme parhaita otoksia, muistella ja todennäköisesti nauraakin.

Nimittäin tämän viimeviikkoisen tapaamisenkin aikana saimme nauraa virtsaputki viheltäen juurikin valokuvalle. Juhlimme päivänsankaria ja kuinka ollakaan hänen kortissaan komeili eräs vuosia sitten otettu, ei- niin-mairitteleva otos. Tämä kuva on piinannut häntä sen jälkeen useammassa eri yhteydessä ilmestyen milloin minnekin, viimeisimpänä onnittelukorttiin. Epäilen, että kuva saattaa tehdä seuraavan comebackin viimeistään 40-vuotiskortissa. Jos tätäkään kuvaa ei olisi aikanaan teetetty (ilmeisesti melko lukuisin kappalein), niin olisi jäänyt hyvät naurut välistä. 

Ilmeisesti innostus valokuviin on perinnöllistä, koska 1,5-vuotias tuhotaaperokin tykkää selata albumeita ja nimetä sieltä ihmisiä ja asioita. Itsekin selasin kuvia pienenä ahkerasti niin kotona, kuin mummulassa. Lempialbumini oli vanhempien hääalbumi. 

Valokuva-albumien lisäksi panostan luonnollisesti myös vauvakirjoihin ja muihin täytettäviin kirjoihin. Uusi suosikkini on Mauri Kunnaksen kuvittama Minun sukuni-kirja, johon kootaan suvun tietoja. 

Tämän kaiken teen siksi, että kuvista ja hetkistä jäisi valokuvamuistotkin. Ei sieltä koneelta, valokuvien sekamelskasta, kukaan jaksa niitä kuvia katsoa. Ei ainakaan niin ajatuksella. Juhlan ja loman lisäksi yritän tallentaa myös arkea. Yritän muistaa ottaa kuvan vaikka pellon kunnostusprojektista tai hallin laajennuksesta, ennen ja jälkeen urakan. Nimittäin se on yksi hujaus kun unohtuu, että miltä täällä aiemmin näyttikään. 
 

Muuta aiheeseen hatarasti liittyvää: