Voi elämän kevät

Ihanaa vihdoinkin! Kykyni on palannut! Viime yönä kolmen ja neljän välillä aivoni alkoivat jälleen suoltaa tekstiä. Niin hullu en kuitenkaan ole, että oisin alkanut sen kirjaamaan ylös, mutta helpotuin tektintuoton palautumisesta ja päätin luottaa, että ilmestys tulee vielä uudelleenkin. Tähän mennessä nimittäin mitään tekstiä ei ole ollut olemassakaan. Aivot ovat kaiketi ylikuormituksesta kärsineenä vain pyrkineet turvaamaan elintoiminnot, vaikka minusta se ei ole niiden tehtävä päättää, että mihin tässä keskitytään.

Oon yrittänyt täällä suitsia tätä laumaani. Välillä onnistuen paremmin, välillä taas yksi jäsenistä on ollut kyynärpäitä myöten kissanpaskalaatikossa tai liotellut kaukosäädintä vessanpytyssä. Lapset. Ne on luotu laittamaan vanhempansa koville, kunnes muutaman kymmenen vuoden kuluttua osat vaihtuvat. Aion niin tehdä mitä sattuu, enkä kuunnella yhtään modernia ohjetta. "Oon kuule tehny näitä hommia, kun sinä olit vaipoissa". 

(Tässä kohtaa sinun on syytä lukea lajikuvaukset

Vanhasta emännästä ja 

Vanhasta isännästä, 

jos et niin ole jo tehnyt. )

Kevätvalmistelut ovat todella pahasti vaiheessa. Ei vaan oo jaksanut keskittyä vielä mihinkään. Luotan siinäkin biologiseen heräämiseen, eli kevään etenemisen luomaan automaattiseen innostukseen. Kyllä se hinku sinne pellolle vielä tulee. Sitten joutuuki vähän jarruttelemaan.

Siihen saakka voisin keskittyä edelleen vaikka tavaran hävittämiseen. En nimittäin oo ihan varma, että onko järkevää säilyttää parhaalla säilytyspaikalla Disperiniä vuodelta 1994, samalla kun uusi särkylääkepakkaus ei mahdu mihinkään ja lötköttää pöydällä haitolla viikosta toiseen. Enkä tiedä kannattaako tyhjistä pahvipakkauksista leikata kuvioita talteen, jotta voi niistä askarrella, kun tietää, ettei

A) osaa askarrella

B) ehdi askarrella sitten ennen eläkeikää eli noin 40 vuoteen.

Turhaan ei kannata särkylääkettä nauttia. Ennemmin kannattaa säilöä sitä reilu 20 vuotta.

Onkohan tuo tavaran säilöminen joku evoluution luoma juttu? Että kun on olemassa "varmuusvarastoa", niin on turvallinen olo. Liekkö sitten kriisin kohdatessa kuitenkaan kauheasti lämmittäisi 200 kpl oluttuopin muotoista kutsukorttia tai 300 kpl pahvista heijastinta. 

Plus yksi

Elämä on siitä hauska peli, että koskaan ei tiedä mitä se tuo tullessaan. Meille se toi viikko sitten keskiviikkona tyttären. Tyttö on pieni, kuin heinäsirkka ja söpö. Äitiinsä tullut. 

No eihän se sinällään yllätys ollut, ainakaan niinkuin Frii-kanavalla siinä sarjassa, jossa tositarinan henkilö tyyliin menee muina miehinä vessaan ja oho, tuli vauva. Että kyllä tämä tiedossa oli, mutta prosessi meni erilailla, kuin olin kuvitellut. Sen sijaan se ei yllättänyt, että heräämössä olin niin nälkäinen, että päässäni pyöri juustoateria, Tupla ja Cokis. Niitä ei kuulemma valitettavasti ollut, mutta sain proteiinijuoman. Ja vaikkei näitä peruselintarvikkeita löydykään, kaikkea muuta täältä sairaalasta löytyy. Taitoa, lämpimiä sanoja ja ihana henkilökunta.

Mutta taas käytin siis monta vuorokautta aikaa suunnittelemalla kaikenlaista huolella etukäteen. Aivan turhaan. Elämä pyllisti päin näköä, että "Hää hää! Alahan suunnitella uusiksi!". Nyt sitten sopeudutaan ja käytetään vuorokaudet siihen, mihin ne onkin tarkoitettu, hetkessä olemiseen. Hyvin suunniteltu ei nimittäin ole oikeasti aloitettukaan. 

"Että jos on vaikka sinne päinkin"

Tähän päivään iski Facebookista bongattu Elina Salmisen ajatelma elämästä ja sen näkymisestä.

"Että jos on vaikka sinne päinkin". Erittäin lohdullista ja terveellistä. Sinne päin on just hyvä. Että vaikkei jaksettu siivota, niin tehtiin kuitenkin pinaattilettuja ja maksettiin laskut.

Feissarin Kesken-sivustolle linkki -->

Joku mammutti täällä on mellastanut. Jäljet ovat näkyvissä. Siivotaan, kun keritään.

Henkilökohtainen hetkellinen taantuma

Mää luulin, että marras- tai tammikuu on vuoden haastavin kuukausi, mutta kyllä tämä helmikuu on paljon pahempi. Ihan järkyttävä väsymys päällä. Tehot on ihan minimissä ja ajatus jumissa.

Joka aamuinen pään nollaaminen Facebookin avullakaan ei oo tuottanut hyvää lopputulosta, kun samalla on vahingossa ruutuun lävähtänyt joku jaettu rääkätyn kissan kuva. Oon noille kauheuksille niin herkkä, että ne vaikuttaa pitkään, joten ois omalle mielenterveydelle niin paljon suotuisampaa, etten törmäis niihin vahingossakaan. Sitten menet olohuoneeseen ja oma kissa siellä makoilee onnellisena, niin tekee aivan liian pahaa ajatella, että joku tekee kellekään semmoista. Maailmassa on niin paljon pahaa, että haluan käpertyä oman lauman kanssa tänne pesään. 

Käpertyminen on siinäkin mielessä viisasta, että liikkeellä on nyt loputon määrä kulkutauteja ja oisin onnellinen, jos niistä jokainen voisi nyt jatkossa pysyä pois meiltä. Vaaraa tuntuu olevan tarjolla siis siellä sun täällä. 

Helmikuusta otan vielä niskaotteen, vaikka tällä hetkellä se hyppii voitokkaasti mahan päällä. Hetkellisen henkilökohtaisen taantuman kestää onneksi, kun on takaraivossa kuitenkin luotto siihen, että kyllä tää tästä. Ja mun taantuma kestää huomattavasti lyhyemmän ajan, kuin kansantalouden.

Valot pois!

Omakehulla kohti helmikuuta

Tammikuu ois sitten finaalissa ja mulla lippu omahyväisen korkealla. Edelleenkin kaikki kuitit järjestyksessä kansiossa. Olo on, kuin kuninkaalla. Palkkojen vuosi-ilmoitukset on myös tehty. Paperit on kansiossa järjestyksessä. Lompakko on tallessa. Auto on ollut lämmityksessä, jos olen lähtenyt pakkasella ajamaan. Lehtirästit on aika hyvällä mallilla. Oon lukenut KM:n verotusosuuden alusta loppuun ajatuksen kanssa. Valokuvat on albumeissa (juuri kellään ei ole!). Metalli- ja lasiroskat on viety kierrätykseen. Ruokahävikki on pienentynyt about 70% entisestä. Oon suunnitellut ruokia jopa etukäteen ja harventanut kaupassa käyntiä.

Edellinen kappale sisälsi toki räikeää omakehua. Sen lisäksi se on pienimuotoinen kannustus, että jos siitä todella tulee näin kaikkivoipa olo, niin kannattaa kokeilla. Voi hyvällä omallatunnolla myöntää syöneensä vähintään 1 kpl Tuplaa joka päivä tälläkin viikolla. Mutta jos Tuplan avulla pystyy itsekin olla näin valtavan reipas, niin se on erinomainen sijoitus kaikilla mittareilla. Tuli muuten mieleen, että hän, joka keksi Tuplan, ansaitsisi jonkin sortin palkinnon. Sen parempaa suklaapatukkaa ei nimittäin sen koommin ole kukaan onnistunut keksimään. Se on täydellinen.

Se on aina juhlava hetki, kun saa kuun vaihtuessa kääntää seinäkalenterista uuden sivun. Yhtälailla ilahdun myös, jos joku muu on sivun jo kääntänyt, koska se tarkoittaa, että joku muukin on kalenteria katsellut ja asiaa ajatellut. Meillä seinäkalenteri on nerokkaasti vessassa, suorassa katseyhteydessä pytyltä. Missään muualla ei olisi aikaa niin paljon kalenteria katsella. Vessan paraatipaikalle pääsi tänä vuonna Hankkijan Koiramäki-kalenteri. Se on kyllä hieno.

Vessassa ehtii tsekata päivän nimpparisankarit ja viikkojen hupenemisen.

Ja nyt mennään muuten kohti kevättä! Parina päivänä aurinko on antanut itsestään merkkejä ja samalla huomasin, että olin jo ehtinyt unohtaa sen. Kevätpäivät pistää naamaan virnettä vähän väkisin.

Kaikkia ei kuitenkaan naurata.

Lauseet, joita ei kuule ikinä

Heh, inspiroidun Mäkkärin mainoksesta, jossa nuori sälli toteaa kavereilleen, että "Eiköhän jätkät mennä ottaan yhdet pakurikääpäteet! " ja rupesin miettimään lauseita, joita meillä ei kuulla ikinä. Miltä kuulostaisi esimerkiksi

- Oi ihanaa! Meidät on tänäkin vuonna velvoitettu Tilastokeskuksen sato- ja taloustietotutkimukseen! 

- Voisko näitä jyviä tulla yhtään vähempää?!

- Nämä koneiden hinnat on kyllä niin matalat, että ostetaan saman tien kaks! 

- Soittaispa joku pesuainekauppias.

- Miksei meillä taaskaan ole mitään korjattavaa?!

- Jes, pääsen taas tankille!
- Kysytään ensin vanhalta isännältä! 

- Eikö meillä vois olla joka päivä lounaaksi tätä ihanaa rucolasalaattia? 

Lastenhuoneen sisustusta pidemmän kaavan mukaan

Jos olen joskus puhunut näiden sisustushommien raskaudesta hieman vähättelevään sävyyn viitaten tyynyjen pöyhimiseen, niin perun kyllä puheeni. Sen verran ankarasta lajista on kyse. Olen nimittäin uurastanut lastenhuoneen sisustuksen parissa nyt pienen ikuisuuden ja huomannut, että siihen on syynsä, ettei meillä ole sesongin mukaan vaihtuvia kevät- ja syysverhoja.

Ensimmäinen etappi oli huoneen tyhjennys. Siitä olenkin jo kertonut täällä, kuinka reippaasti hävitin roinaa. Siihen loppui se helppo osuus.

Sen jälkeen piti hommata vaatekaappi. Se vaati tietenkin reissun Ikeaan, koska en kelpuuttanut yhtään vaatekaappia Suomen alueelta. Reissu Ikeaan kuulostaa aina helpolta nakilta. Siis kuulostaa, mutta ei ole. Kaappiosastolle asti kaikki meni sujuvasti. Sitten selvisi, että paikalla on yksi myyjä, ja ainoaa etukäteen kelpuuttamaani kaappia ei näy missään, myyjä palvelee jonotusnumeroa 1, ja kädessäni on numero 5. Ruotsalaiset osaavat tehdä kaappiostoksensa niin verkkaisesti, että jokainen tämän kylän eläkeläinenkin on siihen verrattuna pendolino. Tuleva lastenhuoneen omistaja hermostuu kärryissä istumiseen ja huutaa. Matkaseuralainen haukkuu koko Ikean. Hermostun. "Ei osteta koko *\¥¥\'jjf* kaappia! Nyt lähdetään kotiin." Sitten hermostuksissani lompsin läpi pyyheosaston ja tadaa: Kaipaamani kaappi odottaakin lastenosastolla. Kannatti saada pikkuraivarit.

Pohjoismaiden ainut kelpuutettu vaatekaappi.

Ikean reissu kun saadaan tehtyä suht vähillä vaurioilla, kaappia kasataan yöhön saakka. Se kuitenkin on ihana, vaikka kokoamisesta vastaava motkottaa, "ettei näitä kyllä kannata ostaa". Sitten päästään verhoihin. Tilaan ne nettikaupasta ja haen postista. Ne täytyy lyhentää. Käsityöihmiselle se ei ole homma, eikä mikään, mutta minä olenkin se, jonka viereen ala-asteella käsityötunnilla istutettiin kouluavustaja vahtimaan, koska "eihän se nyt voi olla mahdollista, ettet saa yhtään ommeltua suoraan sillä ompelukoneella". Sittemmin sekä minä, ja toivottavasti myös kouluavustaja, olemme päässeet tähdellisempiin hommiin ja vetäneet suorat mutkalle. 

Olen kuitenkin "kaikki tänne heti"-ihminen, joten sen sijaan, että olisin jaksanut odottaa verhoille ammattimaisempaa lyhentäjää, hoitelin ne tänään. Tai oikeastaan vasta toisen verhoista, mutta en minäkään mikään muurahainen ole. Ensin kokeilin pakkauksessa tulleella lyhentämiseen räätälöidyllä liimanauhalla. Toisen niistä tosin nakkasin roskiin, kun eipä tullut mieleen, että sillä sutturalla olisi jotakin virkaa. No, ei niillä kyllä ollutkaan. Tarvittiin lankaa ja neula. Lopputulos oli aivan hyvä. 1 lankasuttu tuli, mutta valkoiselle kohdalle, joten se on helppo naamioida. Kertaakaan en kursinut verhoa omiin housuihini kiinni, mutta näin kovasti en ole keskittynytkään sitten maamieskoulun kyntönäytön (,josta sain arvosanaksi 1. Se oli minimi, jos oli paikalla.). 

Verhot on Vallilan Nuppu-sarjaa ja upeasti harsittu sopivaan mittaan.

Nyt vuorossa on matto. Tilasin ihanan värikkään räsymaton onlinestä (Trendcarpetista tarkemmin sanottuna), koska luojan kiitos meillä ei nökötä jossain nurkassa kangaspuita, joilla "käden käänteessä kutaista se matto itse". Ja ei tässä nyt oikein kansanopiston mattopiiriinkään kerkiä, niin mennään nyt siitä, mistä aita on matalin. Ensi viikolla toivottavasti matto saapuu.

Tätä odotetaan nyt saapuvaksi postista, eikä itse tekemällä, mikä olisi tietenkin ollut niin paljon halvempaa, helpompaa ja ekologisempaa.

Matkaa tyynyjen pöyhimiseen on edelleen. Sitä ennen täytyy uurastaa vielä monenmoisen askareen parissa. Nostan hattua jokaiselle, jolla on jonkinmoinen sisustus edes yhdessä huoneessa. Se ei ole pudonnut taivaasta paikoilleen.