Eturivin oppilaat hoitaa nyt MAVI:n verkkotentin

Koska maanviljelyksessä eletään sitä aikaa vuodesta, ettei tarvi muuta ku miettiä, että mitä tekis ylimääräisellä rahalla, niin iloksemme MAVI on kehitellyt meille kehittävän verkkotentin, pakollisen tietysti. Muu kansa väritelkööt aikuisten värityskirjoja, viljelijäkunnalla asiat on niin paljon paremmin.

Oon lykännyt tätä typeryyttä jo jonkin aikaa, mutta nyt Vuoden siivooja tarttui aiheeseen blogissaan ja jeesaa kollegoitaan. Tämä linkki tulee auttamaan sinua tässä järjettömyydessä. Kysymykset vaihtelevat jonkin verran ja järjestystä muutellaan ovelasti, joten Vuoden siivoojan vinkkien lisäksi tarvit hieman maalaisjärkeä ja mahdollisesti googlea.

Linkki pelastukseen (sisältää kansalaistottelemattomuutta)

Lue oheinen opetustarina ja aloita oma taistelusi kohti ammattipätevyyttä.

Hiiren Mainilan laukaukset

Lauantaiyönä tajusin taas olevani hyväuskoinen hölmö. Tajusin myös, että sanonta "Kun kissa on poissa, hiiret hyppii pöydillä", pitää kirjaimellisesti paikkansa. Tarina alkaa niin, että löysin edellisenä aamuna pöydältä pari hiirenpapanaa. Mutta kuten hyväuskoiset hölmöt tekevät, kuvittelin, että voihan ne olla jotain vanhoja papanoita ja nyt putkahtaneet vain esille, jostain, jonkun matkassa. Tai voihan ne olla vaikka palaneen kynttilän sydänlangan pätkiä. Kyllä ne voi olla. Kyllä niiden täytyy olla.

Että ei meille nyt taas hiiriä ole voinut tulla. Aiemminhan niitä kyllä oli. Sen uuvuttavan taistelun lopulta voitin pari vuotta sitten, mutta siihen voittoon tarvittiin se äärimmäisin ase: Kissa. Kun kissa tuli taloon, hiiret menivät samalla ovenavauksella ulos. Olin onnellinen. Kissa nousi arvoon arvaamattomaan ja asemansa on vankkumaton. Lauantaiyönä kissa oli ulkona. Ja niin tilanne eskaloitui. 

Olisi pitänyt tajuta, että ne kaksi papanaa olivat varoitus: Ikään kuin hiirten Mainilan laukaukset. Olisi pitänyt varustautua. Lauantaiyönä nimittäin syttyi sitten sota. Papanoita oli kaikkialla. Jopa tuttipullon tuttiin oli jyrsitty reikä. Nerokasta terrorismia.

"Yks yö ulkona, YKS YÖ!"

Turvallisuudentunteeni järkkyi. Teki mieli itkeä. Onneksi kissa tuli ulkoa sisälle ja asettui passiin keittiön välittömään läheisyyteen. Elämme maailmassa, jossa pieni kissa turvaa isoa ihmistä.

Eilen kissa oksensi olohuoneen villalankamatolle hiirenraadon. Ilahduin. 

Muuta aiheeseen hatarasti liittyvää:

Voi elämän kevät

Ihanaa vihdoinkin! Kykyni on palannut! Viime yönä kolmen ja neljän välillä aivoni alkoivat jälleen suoltaa tekstiä. Niin hullu en kuitenkaan ole, että oisin alkanut sen kirjaamaan ylös, mutta helpotuin tektintuoton palautumisesta ja päätin luottaa, että ilmestys tulee vielä uudelleenkin. Tähän mennessä nimittäin mitään tekstiä ei ole ollut olemassakaan. Aivot ovat kaiketi ylikuormituksesta kärsineenä vain pyrkineet turvaamaan elintoiminnot, vaikka minusta se ei ole niiden tehtävä päättää, että mihin tässä keskitytään.

Oon yrittänyt täällä suitsia tätä laumaani. Välillä onnistuen paremmin, välillä taas yksi jäsenistä on ollut kyynärpäitä myöten kissanpaskalaatikossa tai liotellut kaukosäädintä vessanpytyssä. Lapset. Ne on luotu laittamaan vanhempansa koville, kunnes muutaman kymmenen vuoden kuluttua osat vaihtuvat. Aion niin tehdä mitä sattuu, enkä kuunnella yhtään modernia ohjetta. "Oon kuule tehny näitä hommia, kun sinä olit vaipoissa". 

(Tässä kohtaa sinun on syytä lukea lajikuvaukset

Vanhasta emännästä ja 

Vanhasta isännästä, 

jos et niin ole jo tehnyt. )

Kevätvalmistelut ovat todella pahasti vaiheessa. Ei vaan oo jaksanut keskittyä vielä mihinkään. Luotan siinäkin biologiseen heräämiseen, eli kevään etenemisen luomaan automaattiseen innostukseen. Kyllä se hinku sinne pellolle vielä tulee. Sitten joutuuki vähän jarruttelemaan.

Siihen saakka voisin keskittyä edelleen vaikka tavaran hävittämiseen. En nimittäin oo ihan varma, että onko järkevää säilyttää parhaalla säilytyspaikalla Disperiniä vuodelta 1994, samalla kun uusi särkylääkepakkaus ei mahdu mihinkään ja lötköttää pöydällä haitolla viikosta toiseen. Enkä tiedä kannattaako tyhjistä pahvipakkauksista leikata kuvioita talteen, jotta voi niistä askarrella, kun tietää, ettei

A) osaa askarrella

B) ehdi askarrella sitten ennen eläkeikää eli noin 40 vuoteen.

Turhaan ei kannata särkylääkettä nauttia. Ennemmin kannattaa säilöä sitä reilu 20 vuotta.

Onkohan tuo tavaran säilöminen joku evoluution luoma juttu? Että kun on olemassa "varmuusvarastoa", niin on turvallinen olo. Liekkö sitten kriisin kohdatessa kuitenkaan kauheasti lämmittäisi 200 kpl oluttuopin muotoista kutsukorttia tai 300 kpl pahvista heijastinta. 

Plus yksi

Elämä on siitä hauska peli, että koskaan ei tiedä mitä se tuo tullessaan. Meille se toi viikko sitten keskiviikkona tyttären. Tyttö on pieni, kuin heinäsirkka ja söpö. Äitiinsä tullut. 

No eihän se sinällään yllätys ollut, ainakaan niinkuin Frii-kanavalla siinä sarjassa, jossa tositarinan henkilö tyyliin menee muina miehinä vessaan ja oho, tuli vauva. Että kyllä tämä tiedossa oli, mutta prosessi meni erilailla, kuin olin kuvitellut. Sen sijaan se ei yllättänyt, että heräämössä olin niin nälkäinen, että päässäni pyöri juustoateria, Tupla ja Cokis. Niitä ei kuulemma valitettavasti ollut, mutta sain proteiinijuoman. Ja vaikkei näitä peruselintarvikkeita löydykään, kaikkea muuta täältä sairaalasta löytyy. Taitoa, lämpimiä sanoja ja ihana henkilökunta.

Mutta taas käytin siis monta vuorokautta aikaa suunnittelemalla kaikenlaista huolella etukäteen. Aivan turhaan. Elämä pyllisti päin näköä, että "Hää hää! Alahan suunnitella uusiksi!". Nyt sitten sopeudutaan ja käytetään vuorokaudet siihen, mihin ne onkin tarkoitettu, hetkessä olemiseen. Hyvin suunniteltu ei nimittäin ole oikeasti aloitettukaan. 

"Että jos on vaikka sinne päinkin"

Tähän päivään iski Facebookista bongattu Elina Salmisen ajatelma elämästä ja sen näkymisestä.

"Että jos on vaikka sinne päinkin". Erittäin lohdullista ja terveellistä. Sinne päin on just hyvä. Että vaikkei jaksettu siivota, niin tehtiin kuitenkin pinaattilettuja ja maksettiin laskut.

Feissarin Kesken-sivustolle linkki -->

Joku mammutti täällä on mellastanut. Jäljet ovat näkyvissä. Siivotaan, kun keritään.

Henkilökohtainen hetkellinen taantuma

Mää luulin, että marras- tai tammikuu on vuoden haastavin kuukausi, mutta kyllä tämä helmikuu on paljon pahempi. Ihan järkyttävä väsymys päällä. Tehot on ihan minimissä ja ajatus jumissa.

Joka aamuinen pään nollaaminen Facebookin avullakaan ei oo tuottanut hyvää lopputulosta, kun samalla on vahingossa ruutuun lävähtänyt joku jaettu rääkätyn kissan kuva. Oon noille kauheuksille niin herkkä, että ne vaikuttaa pitkään, joten ois omalle mielenterveydelle niin paljon suotuisampaa, etten törmäis niihin vahingossakaan. Sitten menet olohuoneeseen ja oma kissa siellä makoilee onnellisena, niin tekee aivan liian pahaa ajatella, että joku tekee kellekään semmoista. Maailmassa on niin paljon pahaa, että haluan käpertyä oman lauman kanssa tänne pesään. 

Käpertyminen on siinäkin mielessä viisasta, että liikkeellä on nyt loputon määrä kulkutauteja ja oisin onnellinen, jos niistä jokainen voisi nyt jatkossa pysyä pois meiltä. Vaaraa tuntuu olevan tarjolla siis siellä sun täällä. 

Helmikuusta otan vielä niskaotteen, vaikka tällä hetkellä se hyppii voitokkaasti mahan päällä. Hetkellisen henkilökohtaisen taantuman kestää onneksi, kun on takaraivossa kuitenkin luotto siihen, että kyllä tää tästä. Ja mun taantuma kestää huomattavasti lyhyemmän ajan, kuin kansantalouden.

Valot pois!

Omakehulla kohti helmikuuta

Tammikuu ois sitten finaalissa ja mulla lippu omahyväisen korkealla. Edelleenkin kaikki kuitit järjestyksessä kansiossa. Olo on, kuin kuninkaalla. Palkkojen vuosi-ilmoitukset on myös tehty. Paperit on kansiossa järjestyksessä. Lompakko on tallessa. Auto on ollut lämmityksessä, jos olen lähtenyt pakkasella ajamaan. Lehtirästit on aika hyvällä mallilla. Oon lukenut KM:n verotusosuuden alusta loppuun ajatuksen kanssa. Valokuvat on albumeissa (juuri kellään ei ole!). Metalli- ja lasiroskat on viety kierrätykseen. Ruokahävikki on pienentynyt about 70% entisestä. Oon suunnitellut ruokia jopa etukäteen ja harventanut kaupassa käyntiä.

Edellinen kappale sisälsi toki räikeää omakehua. Sen lisäksi se on pienimuotoinen kannustus, että jos siitä todella tulee näin kaikkivoipa olo, niin kannattaa kokeilla. Voi hyvällä omallatunnolla myöntää syöneensä vähintään 1 kpl Tuplaa joka päivä tälläkin viikolla. Mutta jos Tuplan avulla pystyy itsekin olla näin valtavan reipas, niin se on erinomainen sijoitus kaikilla mittareilla. Tuli muuten mieleen, että hän, joka keksi Tuplan, ansaitsisi jonkin sortin palkinnon. Sen parempaa suklaapatukkaa ei nimittäin sen koommin ole kukaan onnistunut keksimään. Se on täydellinen.

Se on aina juhlava hetki, kun saa kuun vaihtuessa kääntää seinäkalenterista uuden sivun. Yhtälailla ilahdun myös, jos joku muu on sivun jo kääntänyt, koska se tarkoittaa, että joku muukin on kalenteria katsellut ja asiaa ajatellut. Meillä seinäkalenteri on nerokkaasti vessassa, suorassa katseyhteydessä pytyltä. Missään muualla ei olisi aikaa niin paljon kalenteria katsella. Vessan paraatipaikalle pääsi tänä vuonna Hankkijan Koiramäki-kalenteri. Se on kyllä hieno.

Vessassa ehtii tsekata päivän nimpparisankarit ja viikkojen hupenemisen.

Ja nyt mennään muuten kohti kevättä! Parina päivänä aurinko on antanut itsestään merkkejä ja samalla huomasin, että olin jo ehtinyt unohtaa sen. Kevätpäivät pistää naamaan virnettä vähän väkisin.

Kaikkia ei kuitenkaan naurata.